Kenelmin ääni vapisi hänen puhuessansa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Selittämätön, outo, kummallinen alakuloisuuden tunne valtasi hänen sydämensä, niinkuin jonkun mustasiipisen linnun varjo kiitää tyvenen virran yli. "Ettehän vielä milloinkaan ole sitä kokenut?" kysyi Lily epäileväisesti hiljaisella äänellä, joka ilmoitti hellää sääliväisyyttä, ja pysähtyi äkkiä, katsellen hänen kasvoihinsa.
"Minä? En. Minä en vielä ole kadottanut ketään, jota niin hellästi olen rakastanut ja jota niin hartaasti olen toivonut saada jälleen nähdä. Minä vaan ajattelin että me kaikki tulemme kokemaan sellaisia suruja ennenkuin mekin häviämme näkyvistä."
"Lily!" huusi Mrs Cameron, joka oli pysähtynyt hautausmaan portilla.
"Mitä, täti?"
"Mr Ewlyn tahtoo tietää kuinka pitkälle sinä olet ehtinyt 'Numa
Pompilius' nimisessä kirjassa. Tule vastaamaan itse!"
"Voi, noita ikäviä aika-ihmisiä!" kuiskasi Lily nenäkkäästi
Kenelm'ille. "Minä pidän Mr Ewlynistä; hän on parhaimpia ihmisiä
maailmassa. Mutta hän on kuitenkin aika-ihminen ja hänen 'Numa
Pompiliuksensa' on niin hirveän ikävä."
"Minun ensimmäinen ranskalainen lukukirjani. Ei, se ei ole ikävä. Lukekaa vaan sitä. Siinä on viittauksia kauneimpaan haltiatarsatuun minkä minä tunnen, ja erittäin siinä puhutaan siitä haltiattaresta, joka lumosi minun mielikuvitukseni pienenä poikana ollessani."
He olivat nyt tulleet hautausmaan portille.
"Mikä haltiatartarina? Mikä haltiatar?" kysyi Lily, puhuen sukkelaan.
"Hän oli haltiatar, vaikka hän pakanallisella kielellä sanotaan nymfiksi — Egeria. Hän oli välittäjänä ihmisten ja jumalien välillä sille, jota hän rakasti; hän oli itse jumalien sukua. Toden totta; hänkin voi kadota, mutta hän ei milloinkaan voi kuolla."