"Hyvä Sir! Siitä kuin minulla oli kunnia tavata teitä Londonissa, olen kärsinyt suuren tappion — minun setäni ei enää ole elävitten joukossa. Hän kuoli äkisti iloisen illallisen jälkeen. Yksi lääkäri sanoo että hän kuoli halvaukseen, toinen sanoo sydämentautiin. Hän on tehnyt minun perillisekseen, määrättyään sisarelleen osan omaisuudestaan — ei kellään ollut aavistusta siitä että hän oli koonnut niin paljon. Minä olen nyt rikas mies. Ja minä aion luopua eläinlääkärin virasta, joka viime aikoina — siitä asti kuin rupesin lukemaan, johon te hyväntahtoisesti minua neuvoitte — on käynyt minulle vastenmieliseksi. Etevin viljakauppias täällä on pyytänyt minua kauppaliittoon kanssansa; ja minun nähdäkseni on se erittäin hyvä ja edullinen asema elämässä. Mutta, sir, minä en voi tätä nykyä siihen tuumaan ruveta — en voi, vaikka tahtoisin, mitään päättää. Minä tiedän että te nauratte minulle kun sanon että minulla on kummallinen halu matkustaa vähäsen. Olen lukenut matkakertomuksia ja ne kummittelevat minun mielessäni enemmän kuin mitkään muut kirjat. Mutta en luule voivani lähteä maasta tyytyväisellä mielellä ennenkuin olen saanut vielä kerta luoda silmäyksen siihen, jonka kyllä tiedätte, ennenkuin olen saanut häntä nähdä ja tietää että hän on onnellinen. Minä olen varma siitä että voisin puristaa Willen kättä ja suudella tuon toisen pientä kättä ilman pahaa ajatusta. Mitä te siihen sanotte, sir? Te lupasitte kirjoittaa minulle hänestä. Mutta en ole kuullut mitään teistä. Susyllakin, tuolla pienellä kukkapallilla leikkivällä tytöllä, on ollut suru — se vanha mies, jonka luona hän oli, kuoli muutamia päiviä setäni kuoleman jälkeen. Muistaakseni olen kertonut teille että äitini muutti tänne, kun paja Graveleighissä myytiin; ja hän ottaa Susyn tykönsä. Hän pitää hyvin paljon Susysta. Antakaa minun pian kuulla teistä, hyvä sir, ja antakaa minulle neuvoja matkan suhteen — ja häneen nähden. Ymmärrättehän että mielelläni soisin hänen ajattelevan parempaa minusta, kun olen kaukaisessa maassa.
"Minä olen, hyvä sir,
"Teidän kiitollinen palvelijanne
"T. Bowles."
"P. S. — Miss Travers on lähettänyt minulle Willen viimeisen rahalähetyksen. Ainoastaan hyvin vähän on enää maksamatta velasta; varmaankin ne menestyvät hyvin. Toivon ettei hän rasita itseänsä liiaksi."
Kun Kenelm palasi junassa illalla, meni hän Will Somersin taloon. Puoti oli jo kiinni, mutta eräs roteva palvelustyttö vei hänet puodin takaiseen huoneesen, jossa hän tapasi koko perheen illallisella, paitsi pienokaista, joka jo aikaa sitten oli kehtoonsa vetäytynyt, ja kehto oli kannettu yläkerrokseen. Will ja Jessie olivat hyvin mielissään, kun Kenelm itse tarjousi syömään illallista heidän kanssansa, joka ei suinkaan huono ollut, vaikka se oli kohtuullinen. Kun ateria oli päätetty ja ruoan tähteet viety pois, siirsi Kenelm tuolinsa lähelle sitä lasi-ovea, joka vei pieneen hyvästi hoidettuun puutarhaan — sillä Will hoiti sitä aina ennenkuin hän aamuin alkoi varsinaista työtänsä. Ovi oli auki; siitä tulvasi tähdikkään illan viileys sekä uinailevien kukkasien tuoksu.
"Teillä on täällä hauska koti, Mrs Somers."
"Niin on todella, ja me tiedämme siunata häntä, jota meidän tulee siitä kiittää."
"Se ilahuttaa minua. Kuinka usein Jumala, kun Hän tahtoo osoittaa meille jonkun erityisen hyvän, vuodattaa hyvyyttä kanssaihmisen sydämeen — kenties sellaisen ihmisen, josta me kaikkein vähimmin sitä voisimme ajatella; mutta siunaessamme sitä ihmistä, kiitämme Jumalaa, joka hänen sydämeen tämän hyvyyden vuodatti. Rakkaat ystäväni, minä tiedän että te kaikki kolme luulette minun olevan sen välikappaleen, jonka Jumala on valinnut hyväntekeväisyytensä toimeenpanemiseen. Te luulette että se oli minulta kun te saitte sen lainan, joka saattoi teitä tilaisuuteen muuttaa Graveleighista ja asettua tänne asumaan. Te olette erehtyneet — te katsotte epäileväisesti minuun."
"Eihän se voinut olla Squiri," huudahti Jessie. "Miss Travers vakuutti minulle ettei se ollut hän eikä hän itse. Se on varmaankin te. Suokaa anteeksi, mutta kukapa se muuten olisi?"