Will loi viisaat, terävät silmänsä entiseen kilpailijaansa; ja kun hän huomasi kuinka ennen uhkamielisten kasvojen sävy oli muuttunut ja että pukukin todisti Tomin saavuttaneen korkeampaa asemaa yhteiskunnassa, josta hänen ei suinkaan tehnyt mieli palata vanhoihin tapoihin talonpoikaisessa kylässä, niin viimeinenkin mustasukkaisuuden varjo katosi Willen tunteellisen luonnon kirkkaalta pinnalta.
"Mr Bowles," huudahti hän äkkiä, "teillä on kelpo sydän ja hyvä sydän, ja jalomielinen sydän. Ja teidän käyntinne täällä tänä iltana on kunnia, joka — joka —."
"Joka," keskeytti Kenelm, jolle Willen hämmästys kävi sääliksi, "on meidän, nuorien miehien, puolella. Tässä vapaassa maassa voi nainut mies, jolla on pieni poika, tulla Lordkanslerin tahi Canterburyn arkkipiispan isäksi. Mutta — noh, ystäväni, sellainen yhtyminen kuin meidän tänä-iltana, ei usein tapahdu; viettäkäämme sitä punssimaljalla illallisen jälkeen. Jos huomen-aamulla saamme päätaudin, niin ei yhdenkään meistä tule siitä nurista."
Vanha Mrs Somers nauroi iloisesti. "Jumala teitä siunatkoon, sir, minä en tullut ajatelleeksi punssia; minä menen hankkimaan sitä," ja pienokaisen sukat kädessä hän kiiruhti huoneesta.
Illallinen, punssi ja Kenelmin kyky saada toimeen hauskan keskustelun yleisistä asioista poisti pian kaiken varovaisuuden, kaiken ujouden ja hämmästyksen pöytäkumppanien väliltä. Jessie otti osaa puheesen; hän puhui kukaties Kenelmin jälkeeni vapaammasti, iloisemmasti kuin toiset, eikä huomattu hänessä enää tuota vanhaa veikistelemistä ensinkään; mutta silloin tällöin hänen käytöksensä osoitti jonkinmoista hienoutta, joka ilmoitti hänen korkeampaa yhteiskunnallista asemaansa ja vilkkaan puodinomistajan kanssakäymistä sivistyneiden ostajien kanssa. Se oli hauska ilta — Kenelm oli päättänyt että sen piti olla niin. Ei sanaakaan puhutte kiitollisuudenvelasta Mr Bowlesille, ennenkuin Will, joka saattoi vieraitansa ovelle, kuiskasi Tomille: "Te ette tahdo kiitoksia, enkä minä voikaan niitä lausua. Mutta kun me illoin rukoilemme, niin aina pyydämme Jumalaa siunaamaan häntä, joka saattoi meidät yhteen ja sitten on tehnyt meitä niin onnelliseksi — minä tarkoitan Mr Chillinglyä. Tänä iltana on hänen rinnallansa oleva toinen, jonka edestä me rukoilemme ja jonka edestä pienokainenkin tulee rukoilemaan, kun hän tulee vanhemmaksi."
Tässä Willen ääni tukkeutui ja hän vaikeni, sillä hän pelkäsi että punssi ehkä tulisi tekemään häntä liian liikutetuksi, jos hän enempää puhuisi, ja siihen pelkoon hänellä olikin syytä.
Tom oli hyvin harvapuheinen kotimatkalla Cromwell Lodgeen; hän ei näyttänyt olevan alakuloinen, vaan näytti tyynesti miettivän jotakin, ja Kenelm ei tahtonut häntä häiritä.
Vasta kun he saapuivat Grasmeren puutarhan aidan kohdalle, pysähtyi Tom ja kääntyi Kenelmiin, sanoen:
"Minä olen teille hyvin kiitollinen tästä illasta — hyvin kiitollinen!"
"Se ei siis ole herättänyt tuskallisia ajatuksia teissä?"