Kenelm Chillinglyltä Sir Peter Chillinglylle:
"Isäni! Rakas isäni! — Tämä ei ole mikään vastaus teidän kirjeesenne. Minä en tiedä voiko sitä edes kirjeeksi sanoakaan. En voi vielä päättää tahdonko että se teidän käsiinne tulee vai ei. Väsyneenä puhumisesta itseni kanssa, istun pöytäni ääreen puhuakseni teidän kanssanne. Olen usein soimannut itseäni siitä etten ole käyttänyt jokaista sopivaa tilaisuutta antaakseni teidän tietää kuinka hellästi teitä rakastan, kuinka suuresti teitä kunnioitan; teitä, ystävääni, isääni. Mutta me Chillinglyt emme ole mikään demonstrativinen suku. Minä en muista että te sanoissa milloinkaan olette minulle lausunut sen totuuden että rakastatte poikaanne äärettömästi paljoa enemmän kuin hän ansaitsee. Ja enkö kuitenkin tiedä että te mieluisemmin antaisitte rakkaat vanhat kirjanne joutua vasaran alle, kuin antaa minun turhaan toivoa jotain koettamatonta, viatonta iloa, jota mieleni tekisi? Ja tiedättehän te yhtä hyvin, että minä ennemmin luopuisin koko perintöoikeudestani ja rupeaisin päivämieheksi, kuin antaisin teidän kaivata rakkaita vanhoja kirjojanne?
"Tämän molemminpuolisen tiedon minä pidän vallan varmana kaikessa mitä sydämeni toivoo saada teille ilmoittaa. Mutta jos aavistukseni on oikea, niin päivä on tuleva, jolloin teidän ja minun välillä täytyy tulla alttiiksi paneminen kysymykseen toisen tai toisen puolesta. Jos niin on, niin pyydän että te tämän uhrauksen teette. Kuinka se voi käydä laatuun? Kuinka voin olla niin hävytön, niin itsekäs, niin kiittämätön ja unhoittaa kaikki mitä nyt jo olen teille velkaa ja jota kenties en milloinkaan voi maksaa? Minä voin ainoastaan vastata: 'Se on kohtalon, se on luonnon, se on rakkauden syy' —."
* * * * *
"Tässä minun täytyy keskeyttää itseäni. On keski-yö, kuu on aivan vastapäätä ikkunaa, jonka vieressä istun, ja joessa, joka juoksee sen alitse, näkyy pitkä, kapea viiva, jossa jokainen aalto värähtelee sen valossa; kuun valaisevan viivan molemmin puolin ovat toiset aallot, jotka rientävät yhtä kiireesti hautaansa kohti näkymättömään syvyyteen, liikkumattomina ja kolkkoina. En voi kirjoittaa enää."
* * * * *
Kaksi päivää myöhemmin.
"Sanotaan että hän on alempana meitä varallisuuteen ja arvoon katsoen. Olemmeko me, isäni — me, kaksi jalosukuista herrasmiestä — kullanhimoisia tahi ylhäisten suosiota hakevia. Minun yliopistossa ollessani halveksittiin ainoastaan kuokkavierasta ja keikaria, miestä, joka valitsi ystäviänsä sen mukaan kuin niiden rahat tai niiden arvo voisi olla hänelle hyödyksi. Jos niin on laita siinä, missä valinta on niin vähästä arvosta henkilön onneen ja tulevaisuuteen katsoen, jolla on jonkimoinen miehuullisuus, kuinka paljoa vähäpätöisempi kuokkavieras ja keikari onkaan kun tulee päättää mitä vaimoa on rakastaminen ja valitseminen sulostuttamaan ja jalostuttamaan jokapäiväistä elämää! Voiko hän tulla minulle täksi sulostuttavaksi ja jalostuttavaksi olennoksi? Minä uskon sen vakaasti. Itse elämä on minusta saanut viehätyksen, jommoista en milloinkaan aavistanut sillä olevan; minä alan jo vähän ottaa osaa kanssaihmiseni rientoihin ja pyrintöihin, joka on voimallisin niissä, joita jälkimaailma katsoo hyväntekijöiksensä. Tässä hiljaisessa kylässä voisin tosin löytää riittäviä esimerkkejä siihen, ettei ihmisen tarkoitus ole mietiskellä elämää, vaan ottaa tehokasta osaa siihen ja siinä toimessa huomata voivansa hyödyttää ihmiskuntaa. Mutta minä epäilen että olisin hyötynyt sellaisista esimerkeistä; luulen että olisin katsellut tätä pientä maailman näyttämöä samalla tavalla kuin olin katsellut suurta, välinpitämättömänä kuin katselija, joka näkee huonoin näyttelijäin tavallista perhenäytelmää näyttävän, jos ei koko olentoni yht'äkkiä olisi luopunut filosofiasta intohimon edestä, ja kerta lämmitettynä, tullut myötätuntoiseksi ihmiskuntaa kohtaan, missä ikinä se palaa ja hehkuu. Oi, voiko epäillä siitä, mikä arvo hänelle tulee kuolevaisen morsiamena — hänelle, prinsessalleni, Haltiattarelleni? Kuinka tyytyväiseksi te, isäni, tulette poikanne maalliseen asemaan! Kuinka uutterasti hän tulee koettamaan korvata kaikkia puutteitansa ymmärrykseen, neroon ja tietoihin katsoen, sillä yhteen ainoaan päämaaliin kootulla voimalla, joka — enemmän kuin ymmärrys, nero ja tieto vaatii mitä maailma sanoo kunniaksi.
"Niin, hänen kanssansa, hänen kanssansa minun nimeni kantajana, hänen kanssansa, jolle minä, mitä hyvää ja suurta tehnenkin, voisin sanoa: 'Se on sinun tekosi,' lupaan minä että te tulette siunaamaan sitä päivää, jolloin syliinne suljette tyttären."
* * * * *