"'Oletko niin typerä,' sanoi kaunis olento, 'ett'et käsitä että ensimmäiset vainut haltiatar-lapsessa aivan luonnollisesti ovat tyytymättömyys siitä että se on ajettu pois kotimaastansa? Ja tämä tyytymättömyys olisi piinannut sitä kuoliaaksi tahi olisi se yhä enentynyt katkeruudeksi ja ilkeydeksi, koska lapsi olisi ollut voimaan katsoen haltiatar; mutta siitä olisi tullut paha haltiatar, jos ei sen synnynnäinen luonto olisi ollut kylläksi voimallinen kehittämään sen siipiä. Se, jota te sokeudessanne katsotte viallisuudeksi ihmislapsessa, se tekee haltiatarlapsen kauneuden täydelliseksi. Voi sinua, jos et salli haltiatarlapsen siipien kasvaa!'"
"Ja seuraavana aamuna kuningatar lähetti lääkärin pois, kun hän tuli kamala veitsi muassaan, ja otti pois nuorat ja teräspuristimet prinssin hartioilta, vaikka lääkärit sanoivat että se tuottaisi kuoleman lapselle. Ja siitä hetkestä alkaen rupesi kuninkaallinen perillinen parantumaan ja kukoistamaan. Ja kun vihdoin viimein noista rumista ajettumista kehittyi lumivalkoiset siivet, niin prinssin pahantapaisuus hävisi ja hän kävi lempeäksi ja hyväluontoiseksi. Sen sijaan että hän ennen oli kiusannut opettajiansa, tuli hän nyt mitä oppivaisimmaksi ja ahkerimmaksi oppilaaksi, oli vanhempainsa ilo ja koko kansan ylpeys; ja kansa sanoi: 'Hänestä me kerta saamme kuninkaan, jommoista meillä ei milloinkaan ennen ole ollut.'
"Tähän Lilyn satu päättyi. Minä en voi teille selittää kuinka suloisella, leikillisellä tavalla hän sitä kertoi. Sitten hän sanoi, vakaasti päätänsä pudistaen: 'Mutta te ette näy tietävän mitä jälestäpäin tapahtui. Kenties luulette ettei prinssi milloinkaan siipiänsä käyttänyt? Kuunnelkaa minua. Hovimiehet, jotka palvelivat hänen Kuninkaallista Korkeuttansa, huomasivat että hän katosi muutamina öinä joka viikko. Näinä öinä hän lensi, totellen siipien vainua, linnan saleista Haltiattarein maahan; hän tuli takaisin sieltä vielä enemmän mieltyneenä siihen inhimilliseen kotiin, josta hän hetkeksi aikaa oli päässyt pois.'
"'Oi, lapseni,' sanoi pappi vakaasti, 'me olisimme turhaan saaneet siivet, jos emme tottele sitä vainua, joka kehoittaa meitä lentämään; itse lentäminen olisi yhtä turhaa, jos emme lentäisi sitä kotia kohti, josta tulimme, tuoden kotimaastamme paremman terveyden ja puhtaamman ilon.'
"Sillä välin kun pappi näin teki täydelliseksi Lilyn haltiatarsadun opetuksen, nousi tyttö alhaiselta istuimeltansa, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä suurella kunnioituksella ja meni ikkunan luo. Minä näin että hän oli hyvin liikutettu, sillä hän koetti salata kyyneleitänsä. Myöhemmin illalla, kun olimme ulkona pihalla, tuli Lily ujosti minun luokseni, juuri vähää ennen kuin piti mentämän pois, ja sanoi kuiskaten:
"'Oletteko suuttunut minuun? Mitä olen tehnyt, joka on teitä loukannut?'
"'Suuttunut teihin? Kuinka voitte sellaista ajatella minusta?'
"'Ettehän ole moneen päivään käynyt meillä, enkä ole teitä yhtään nähnyt,' sanoi hän niin suorasti ja katsoi minuun silmillä, joissa kyyneleet vielä näytti väikkyvän.
"Ennenkuin minä uskalsin vastata, tuli hänen tätinsä meidän luoksemme, sanoi minulle kylmästi 'hyvää yötä,' ja vei pois hoidokkaansa.
"Minä olin aikonut saattaa heitä heidän kotiinsa, niinkuin minun oli ollut tapa, kun me tapasimme toisiamme naapurien luona. Mutta täti oli luultavasti arvannut että minä olisin pappilassa sinä iltana ja, tehdäksensä minun tuumani tyhjäksi, hän oli tilannut heille vaunut paluumatkaa varten. Ei ole epäilemistäkään, ettei häntä ole varoitettu antamasta hoidokkaansa olla minun kanssani yhdessä.