"Ja te olette aina häntä rakastanut?"
"Aina, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli kaikista maailman naisista määrätty minulle elämän kumppaniksi, ja sieluni jalostuttajaksi. Minä en tiedä miten minun olisi käynyt, jos ei ajatus häneen olisi käynyt rinnallani suojelusenkelinäni. Sillä, niinkuin monessa muussa kuljeksijassa, joka kiertelee maailman valtateitä, on minussakin jotain tuota laittomuutta, joka on tavallinen hekumallisille luonnoille, tuota seikkailu-halua ja lämmintä verta, joka vuotaa lauluun, pääasiallisesti sentähden että laulu on ilon ääni. Ja kun katselen takaisin menneitä vuosia, niin minun todella täytyy myöntää että olen liian usein antanut pettäväin kehoituksien tahi hehkuvan mielikuvituksen viedä itseäni pois niistä esineistä, joita järkeni on määrännyt ja sydämeni hellitellyt."
"Hame-harrastus, luullakseni," sanoi Kenelm kuivasti.
"Toivon että voisin rehellisesti vastata 'Ei'," sanoi laulaja ja lensi vallan punaiseksi. "Mutta minä olen viattoman lapsen kasvojen hymyilyn kautta pelastunut pahimmasta, kaikesta mikä olisi ainaiseksi tyhjäksi tehnyt sen tien, jolla toivoin onnea saavuttavani, joka olisi tehnyt minun mahdottomaksi siihen puhtaasen rakkauteen, joka nyt, toivoakseni, minua odottaa ja kaunistaa onnen unelmiani. Ainoastaan yhden kerran olin suuressa vaarassa — sitä vaaran hetkeä muistan vavistukselta. Se oli Luscombessa."
"Luscombessa!"
"Juuri kun olin joutua hirveän kiusauksen uhriksi, kuulin äänen sanovan: 'Onnettomuus! Muistakaa pientä lasta!' Tässä hämmästyksessä, jota on niin taipuvainen pitämään jumalallisena varoituksena, kun mielikuvitus on kovin kiihoittunut ja omatunto, vaikka hetkeksi tuuditettu nukuksiin, vielä nukkuu niin kepeästi, että tuulen huokaus, lehden putoaminen voi herättää sitä, luulin tämän äänen suojelusenkelini ääneksi. Likemmin asiaa ajateltuani ja yhteen asetettuani äänen sen neuvon kanssa, jota teidän seuraavana päivänä lausumanne sanat sisälsivät, tulen siihen päätökseen ett'en erehdy, kun sanon, että se ääni, joka minua suojeli, tuli teidän huuliltanne."
"Minä myönnän tämän julkeuden — suottehan sen anteeksi!"
Laulaja tarttui Kenelmin käteen ja puristi sitä lämpimästi.
"Anteeksiko suoda! Oh, tuskin voitte aavistaa kuinka suuri syy minulla on olla kiitollinen teille, ikuisesti kiitollinen! Tuo äkkinäinen huuto, se katumus ja kammo itseäni kohtaan, jota se minussa herätti — jota vielä lisäsi ne sanat, jotka seuraavana päivänä kuulin, saattoivat minua pelolla luopumaan 'lempisynnistäni'. Se oli käännekohta elämässäni. Siitä päivästä oli kevytmielinen seikkailija minussa kuoletettu. Minä en sillä tarkoita rakkautta luontoon ja lauluun, joka ensin oli saattanut minua seikkailijaksi rupeamaan, vaan viha vakaihin tapoihin ja todelliseen työhön — se oli kuoletettu. Minä en enää pitänyt ammattiani leikkinä, vaan käsitin sitä todenperäiseksi velvollisuudeksi. Ja kun näin hänen, jota kohtalo oli minulle morsiameksi suonut, niin hänen kasvonsa eivät enää olleet likikään lapsen kasvot; naisen sielu oli heräämisillänsä niissä. On vaan kaksi vuotta tästä minulle niin tärkeästä päivästä. Minun asemani on nyt taattu. Ja vaikka minun maineeni ei vielä ole vakaantunut, niin asemani kuitenkin nyt on sellainen, että voin hänelle sanoa: 'Aika on tullut, jolloin voin pelkäämättä sinun tulevaisuuttasi pyytää sinua vaimokseni tulemaan'."
Hän puhui niin innokkaasti että Kenelm antoi hänelle aikaa jälleen saavuttamaan mielenmalttiansa — hän olikin mielellään vaiti, ja tällä suloisella hetkellä, jolloin kultaruskoinen päivänlasku muuttui tähdikkääksi hämäräksi, mutisi hän itsekseen: