"Tuo jalo Pythias asui Attikassa.
Hän nuori olj, ja varat karttumassa;
Vaan hänestä ei nuoruus iloo tuota,
Hän rikkauden onnehen ei luota.
Sophronia, mustasilmä, ihanainen,
Hän neitosista suloisin on vainen.
Kun Neptun ajaa merivaunuissansa
Hiljakseen merellä ja helmahansa
Ulissus sulkee öljypuiston armaan
Ja päivä laskee, rusko punaa taivaan,
Sun kielesi soidessa, Harmonia,
Hän sanoo: 'Sua lemmin mä, Sophronia.'
Ja ruusut, liljat nämä sanat kuuli,
Ja hiljaa heilutteli iltatuuli
Se niiden päitä, simaa mehiläinen
Kukista tuo, ja kyyhky, metsäläinen,
Iloissaan silittääpi sulkiansa.
Näin lempi lumoo ihailijoitansa.
Mi päätös on tään sadun armahaisen?
Odotas, piakkoisin mä painatan sen
Neljässä osassa, ja ystäväni,
Arvostelijat niitä ylistääpi.
Ne muka Chaucerista voiton viepi.
Niin, usko pois; ne puhuu varmaan totta.
Vaan älä lue, et kirjaa silloin osta!
"Te olette todella pitänyt sananne," sanoi laulaja nauraen. "Ja jos tämä olisi Augustuksen aikakausi ja englannin kieli olisi kuollut kieli, niin te ansaitsisitte palkintorahan."
"Te mairittelette minua," sanoi Kenelm vaatimattomasti. "Mutta jos minä, joka en milloinkaan ennen ole saanut kokoon kaksi loppusointuista värssyä, niin helposti voin valmistelematta panna kokoon runon nyky-ajan stiiliin, miksi ei silloin niin taitava sointuseppä, kuin te olette, voisi vaikka yhdessä tuokiossa sepittää kokonaisen volyymin samaan stiiliin. Tehkää se, ja minä lupaan teille mitä tulisimmat kiitokset 'The Londonerissa.', sillä minä aion itse kirjoittaa ne."
"'The Londonerissa!'" huudahti laulaja vihan puna poskilla ja otsassa.
"Minun katkera, leppymätön viholliseni."
"Siinä tapauksessa luulen että te olette yhtä vähän lukenut Augustuksen aikakauden arvostelu-kirjallisuutta, kuin te olette opettanut runottarellenne sen runouden klassillista henkeä. Saavuttaaksensa kirjoituksen taitoa, täytyy harjoitella itseänsä. Taito tulla arvostelluksi on siinä että on tuttavallisella kannalla arvostelijain kanssa. Augustuksen aikakaudessa on arvostelu klikin kaltainen. Ruvetkaa jäseneksi klickiin, niin olette Horatius tai Tibullus. Älkää ruvetko klickiin, niin tietysti olette Bavius tahi Maevius. 'The Londoner' ei ole kenenkään vihamies — se ylenkatsoo yhtä suuressa määrässä kaikkia ihmisiä. Mutta koska sen, voidaksensa huvittaa, täytyy herjata, niin se palkitsee sen kiitoksen, minkä sen täytyy klickinsä jäsenille tuhlata, vuodattamalla vihaansa kaikille, jotka eivät mihinkään klickiin kuulu. Lyö häntä kovasti, hänellä ei ole yhtään ystävää."
"Ah," sanoi laulaja, "minä luulen että teidän sanoissanne on paljon totta. Minulla ei milloinkaan ollut ystävää, joka on klickiin kuulunut. Ja Jumala tietää kuinka uutterasti ne, joilta minä, tietämättömänä kuin olin niihin lakeihin nähden, jotka niin sanotun yleisen mielipiteen kannattajia hallitsevat, toivoin vähäsen myötätuntoisuutta — ystävällistä kehoitusta — ovat yhtyneet minua kukistamaan. He onnistuivat kauan aikaa. Mutta vihdoin viimein uskallan toivoa että olen heidät voittanut. Luonto on kaikeksi onneksi suonut minulle sangviinisen, iloisen, elastisen mielen. Se, joka ei milloinkaan epätoivoon joudu, sille harvoin sentään varsin pahasti käy."
Nämä sanat kummastuttivat Kenelmiä, sillä eikö laulaja ollut sanonut että hänen laulun aikansa oli ohitse, että hän oli päättänyt heittää runonsepittämisen sikseen? Mitä toista tietä maineesen, josta arvostelu ei ollut voinut häntä estää, kulki hän nyt? Hän, jonka Kenelm oli luullut kauppakirjuriksi. Varmaankin joku vähemmän vaikea proosallinen tie; kenties kirjoitti hän novelleja. Kaikki ihmiset nyky-aikana novelleja kirjoittavat, ja koska yleisö tahtoo novelleja lukea vaikk'ei sitä pyydetä sitä tekemään, eikä tahdo lukea runoutta, jollei sanota että tulee sitä tehdä, niin kenties novellit eivät niin suuressa määrässä riipu klickistä, kuin runot meidän augustolaisessa aikakaudessa.
Kenelm ei kuitenkaan ajatellut koettaa saada likempiä tietoja tästä asiasta. Hän kääntyi tällä hetkellä, niinkuin luonnollista oli, kirjoista ja arvosteluista rakkauteen ja naimiseen.
"Meidän puheemme," sanoi hän, "on kääntynyt vallan väärälle uralle — suokaa minun palata alkukohtaan. Te aiotte asettua kodin rauhaa nauttimaan. Rauhallinen koti on hyvän omantunnon kaltainen. Sade sen ulkopuolella ei tunkeudu sen katon läpi, tuulet sen ulkopuolella ei sen muureja räjähdytä. Jos ette katso sitä liian julkeaksi kysymykseksi: oletteko kauan tuntenut morsiantanne?"
"Olen, hyvin kauan."