"Suostuttu."
"Hyvä, olettakaamme sitten varmana asiana että tämä on englantilaisen runouden Augustuksen aikakausi ja että englannin kieli on kuollut kieli, niinkuin latina. Olettakaa että kirjoitan englannin kielellä saadakseni palkintorahan, niinkuin kirjoitin yliopistossa latinaksi palkintoa saadakseni; tietysti minä tulen onnistumaan siinä määrässä kuin käytän niitä somia lausetapoja, joita Augustuksen aikakaudella käytettiin, ja otan onkeen tärkeimmän runollisen tunnusmerkin tällä klassillisella aikakaudella."
"Minä luulen että jokaisen ajullisen arvostelijan täytyy myöntää että tärkein tunnusmerkki meidän aikamme runoudelle, se on, Augustuksen aikakauden, on — ensiksi sellaisten lausetapojen valitseminen, jotka olisivat suuresti loukanneet edellisen vuosisadan raakaa makua, ja — toiseksi hyvin ylpeä ylenkatse kaikkea kohtaan, mikä sanotaan proosalliseksi alentuvaisuudeksi tavallisen terveen järjen kannalla, ja tuon ylevyyden liiallinen kehittäminen, jota Mr Burke sanoo himmeäksi."
"Kun nämä edellyttämiset ovat myönnetyt, tahdon vaan pyytää teitä valitsemaan runolajia. Nyt ovat muodissa sellaiset runot, jotka ovat ilman loppusointua."
"Oh, — minä en aio vapauttaa teitä loppusoinnun vaikutuksesta."
"Se on minulle yhdentekevä," sanoi Kenelm haukottaen. "Olkoon sitten loppusoinnulla: Heroilainen vai lyyrillinenkö?"
"Heroilaiset ovat vanhan-aikaisia; mutta Chaucerin kupletti, jota meidän uudenaikaiset runoilijamme ovat kehittäneet niin täydelliseksi, on minusta sopivin herkullisille lehdille ja halkaisemattomille pähkinöille. Minä valitsen uudenaikaisen Chaucerkupletin."
"Aine?"
"Noh, älkää siitä huolehtiko. Minkä päällekirjoituksen augustolainen runonsepittäjä paneekin runolleen, niin hänen neronsa, samaten kuin Pindaronkin, halveksi aineen rajoitusta. Kuulkaa, ja älkää antako Maxin ulvoa, jos se voi olla sitä tekemättä."
Ja Kenelm alkoi teeskennyllä, mutta painavalla, laulavalla äänellä: