"Mikä se päämaali on — hautako?"
"Hauta! Se, joka ei mistään haudasta tiedä — Maine!"
"Nyt huomaan että te, huolimatta siitä, mitä vasta sanoitte — yhä vielä aiotte vaeltaa maailman läpi runoilijan mainetta hakien."
"Oi! Minä luovun näistä haaveista," sanoi laulaja taasen hiljaa huoaten. "Se tosin ei suorastaan ollut toivo saavuttaa runoilija-mainetta, joka saattoi minun vaeltamaan sitä päämaalia kohti, jota kohtalo ja luonnon minulle suomat ominaisuudet ovat määränneet minulle sopivaksi. Mutta kuinka kummallinen pilkkakirves rakkaus runonsepittämiseen on! Kuinka harvoin järkevä mies erehtyy muihin asioihin nähden, johon hän sopii, jossa hän voi onnistua; mutta annapas hänen vaan kerta eläissänsä juoda runonsepityksen viehätystä, kuinka tämä taikavoima lumoo hänen järkensä! kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin hän voi uskoa että maailma ei ota uskoaksensa hänen sanaansa, kun hän huudahtaa auringolle, kuulle ja tähdille: 'Minäkin olen runoilija!' Ja kuinka kova on hänen tuskansa, kun hän vihdoin viimein tulee siihen vakuutukseen että on vallan yhdentekevä onko hän tahi maailma oikeassa. Kukapa voi puolustaa asiaansa oikeuden edessä, joka ei ota hänen puhettaan korviinsa?"
Kerjäävän koiran omistaja lausui nämä sanat niin syvällä liikutuksella ja tuskalla, että Kenelmistä tuntui vallan kuin häntä itseä olisi raadeltu eroittamalla ruumiin sielusta. Mutta Kenelm oli niin innollinen olento, että jos hän kerta oikein käsitti jonkun kanssaihmisen kovaa kärsimistä, niin luulen että hän olisi kärsinyt yhtä paljon kuin tämä kanssaihminen. Siitä se tuli että vaikka Kenelm Chillingly ei ensinkään välittänyt runonsepityksestä, niin hänen sydämensä kuitenkin ehdottomasti koetti hakea todisteita, joiden kautta hän parhaiten taisi laulajan tuskaa lieventää. Hän sanoi: "Sen mukaan kuin minä vähällä lukemisellani olen selville saanut, on runonsepittämisen halu ollut tavallinen enin kuuluisissa miehissä, jotka ovat maineen kukkuloille päässeet. Se mahtaa siis olla hyvin jalo taipumus — Augustus, Pollio, Marius, Maecenas — aikansa suurimmat valtiomiehet, he olivat runoniekkoja. Kardinali Richelieu oli runoniekka; Walter Raleigh ja Philip Sidney; Fox, Burke, Sheridan, Warren Hastings, Canning — jopa totinen William Pittkin; kaikki olivat runoniekkoja. Runon sepittäminen ei myöhästyttänyt heidän kilpailuansa maineen kukkulalle, luulen päinvastoin että runon sepitykseen tarpeelliset ominaisuudet sitä joudutti. Kuinka moni kuuluisa maalari onkaan ollut runoniekka! Michael Angelo, Leonardo da Vinci, Salvator Rosa —" ja Jumala tietää kuinka monta mainiota nimeä Kenelm Chillingly vielä olisi luetellut, joll'ei laulaja olisi häntä keskeyttänyt.
"Mitä! olivatko kaikki nämä maalarit runoniekkoja?"
"Olivat kyllä, niin hyviä runoniekkoja — etenkin Michael Angelo, suurin maalari kaikista — että he olisivat saavuttaneet runoilijan mainetta, jos ei heidän maalarin maineensa olisi sitä loistossa voittanut. Mutta kun te nimitätte laulun-lahjanne pelkäksi runon-sepittämiseksi, niin sallikaa minun huomauttaa että teidän lahjanne on vallan toista kun runonsepittäjän. Teidän kykynne, olkoon se minkälainen tahansa, ei voisi olla olemassa tuntematta sympatiiaa sitä ihmissydäntä kohtaan, joka ei runoja sepitä. Epäilemättä olette te jalkamatkoillanne tutustunut ulkonaiseen luontoon kaukaisen vuoren joka tunti vaihtelevassa värien välähtelemisessä, noissa pitkissä varjoissa, joita laskeuva aurinko luo veden pintaan jalkojemme juuressa, rastaan laulussa, joka pelkäämättä on laskeunut alas vallan minun läheisyyteeni, tässä turpeessa, joka on käynyt kosteaksi läheisyytensä kautta veteen, jota kaikkea minä voisin kertoa yhtä tarkkaan kuin tekin — niinkuin Peter Bell olisi voinut kertoa ne yhtä tarkkaan kuin William Wordsworth. Mutta sellaisiin lauluihin katsoen, joita olen kuullut teidän laulavan, te minusta olette päässeet runoustaiteen alkeista ja koskevan tuohon ainoaan pysyvään mieltymykseen, jota ihmisen yleinen sydän ylipäänsä voi tuntea runoilijan lauluun nähden, se on, siihen säveleesen, jota runoilijan individuaalinen sympatiia tuo esiin tämän yleisen sydämen salaisista kielistä. Mitä tuo niin sanottu maailma on muuta kuin nykyisen päivän muoti? Ansaitseeko sen arvostelu runoilijan tuskaa, sitä en voi sanoa. Mutta yksi asia on minusta varma, ja se on se, että vaikka minä yhtä helposti voisin tehdä sirkkelin-neliön kuin sepittää yksinkertaisen laulun vaatimattomalle kuulijakunnalle, joka saisi kylläksi menestystä houkutellaksensa heidän kiitostaan Maxin kerjuulippaasen, niin sitä vastoin voisin kehrätä kyynärittäin senlaatuisia runoja, jotka meidän aikoina ovat muodissa."
Laulajaa tämä hyvin mielistytti ja vähän huvitti ja hän käänsi loistavat kasvonsa lohduttajaansa ja vastasi iloisesti:
"Te sanotte että voisitte kehrätä kyynäriä sellaista runoutta, mikä nyt on muodissa. Toivon että näytätte taitoanne tässä käsityössä."
"Varsin kernaasti; vaan sillä ehdolla, että te palkitsette vaivaani sepittämällä runon osoitteeksi omista runoistanne, jotka eivät ole meidän päivän muotia, — sellaisia kuin minä voin sepittää. Minä väitän ettette voi sepittää sellaisia kuin minä."