"Mutta te vaellatte kuitenkin laulaen maailman läpi."
"Tämä kuljeksivainen laulun aikakin on melkein ohitse. Mutta minä häiritsin teidän lepoanne. Minä mieluisemmin tahtoisin levätä teidän kanssanne; teillä luultavasti ei ole sama tie kuin minulla, ja koska minulla ei ole kiire, niin tekisi mieleni käyttää tätä tilaisuutta, jota sattumus niin onnellisesti minulle on suonut, uudistaakseni tuttavuutta henkilön kanssa, jota usein olen ajatellut siitä kuin viimein tapasimme toisiamme." Näin puhuen laulaja pani pitkäkseen rannalle ja Kenelm noudatti hänen esimerkkiään.
Kerjuu-lippaalla varustetun koiran omistajassa oli todella muutos tapahtunut pukuun ja kasvoihin ja käytökseen katsoen. Puku ei enää ollut se maankuljeksijapuku, jossa Kenelm ensi kerta kohtasi kuljeksivan laulajan, eikä se hieno vaateparsi, joka niin hyvin sopi hänen säännölliselle vartalolleen hänen Luscombessa käydessään. Se oli nyt sama ja yksinkertainen, viileä kesäpuku, jommoista jokainen englantilainen herrasmies valitsisi pitkälle maalaiselle matkalle lähtiessään. Ja kun hän paljasti päänsä, antaaksensa viileän tuulen sitä virvoittaa, osoittivat miehen kauniit Rubensin kaltaiset kasvot arvokkaampaa vakavuutta, ja yksi ja toinen harmaa hivuskarva näkyi siellä täällä hänen paksuissa tummanruskeissa hiuksissaan ja parrassaan. Ja hänen käytöksensä ja ryhtinsä osoitti vakavuutta, itsetuntoa, joka ei ollut vaativaista vaan miehekästä; joka ei rumenna vanhanpuoleista miestä, jolla on vakaa yhteiskunnallinen asema ja joka puhuttelee häntä paljon nuorempaa miestä, joka luultavasti ei ole saavuttanut mitään asemaa yhteiskunnassa paitsi sen, minkä säädyn sattumus on hänelle antanut.
"Niin," sanoi laulaja hiljaa huoaten, "nyt vaellusaikani on päättynyt. Minä muistan vallan hyvin että minä, silloin kun ensi kerta tapasimme toisiamme tien vieressä olevan lähteen luona, kehoitin teitä tekemään niinkuin minä, hakemaan huvitusta ja seikkailuja jalkamatkailijana. Nyt kun näen teidän, joka nähtävästi olette herrasmies sekä sivistykseen että säätyyn nähden, niin minusta tuntuu kuin tulisi minun sanoa teille: 'Te olette jo kyllin tällaista kokenut; kuljeksijan elämällä on vaaransa samoin kuin huvinsakin; luopukaa siitä ja ruvetkaa vakaaksi!'"
"Niin aionkin tehdä," vastasi Kenelm lyhyesti.
"Aiotteko ruveta johonkin virkaan — soturiksi — juristiksi — lääkäriksi?"
"En"
"No, siis aiotte mennä naimisiin. Se on oikein; ojentakaa minulle kätenne. Siis on todella hame vihdoin viimein viehättänyt teitä todellisessa maailmassa niinkuin kuva kankaalla?"
"Minä päätän," sanoi Kenelm — välttäen ottaa huomioonsa tuota pilkallista lausetta, — "minä päätän teidän puheestanne, että te itse aiotte ruveta vakaaksi naimisen kautta."
"Oi, jos olisin tehnyt sitä ennen, niin olisin pelastunut monesta hairauksesta ja olisin monta vuotta lähempänä sitä päämaalia, joka haamoitti silmieni edessä lapsuuden unelmien sumun lävitse."