Sille, joka rakastaa Englannin historian romanttisuutta, on koko Thames-joen juoksu varsin viehättävä. Ah! jospa voisin siirtyä takaisin niihin päiviin, jolloin nuoremmat sukupolvet kuin Kenelm Chillinglyn vielä olivat syntymättä, jolloin jok'ainoa laine Rheinjoessa puhui minulle historiaa ja romanttiikia, mitä haltiattareita minä kohtaisinkaan sinun rannoillasi, oi sinä meidän isämme Thames! Kenties joskus joku saksalainen matkustaja kymmenkertaisesti palkitsee sinulle sen tribuutin, minkä englantilainen heimolainen isä Rheinille antoi.
Kenelm Chillingly kuunteli kuiskausta kaislikossa ja tunsi saturikkaan virran vaihtelevaista vaikutusta. Moni runollinen tapaus tai traditioni vanhoista aikakirjoista, moni laulu, joka oli ollut rakas esi-isille, joiden paljas nimi on muuttunut runoudeksi meille, muistui epäselvästi ja sekaisesti hänen mieleensä, joka ei juuri ollut huolinut pitää tällaisia hempuja rakkaassa muistossa. Mutta kaikki, mikä lapsuudesta asti on yhteydessä romanttisuuden kanssa, herää jälleen raittiimpaan kukoistukseen sen mielessä, joka rakastaa.
Ja tämän miehen luo, joka vielä nuoruuden vaarallisimmassa ijässä oli niin omituisesti suojattu nuoruuden tavallisinta vaaraa vastaan, — tämän realismon luullun oppilaan, tämän Welbyn ja Miversin koulun uskotun luokse, — tämän miehen tykö tuli rakkaus vihdoin ikäänkuin sadun Kytherean turmiota tuottavalla voimalla; ja tämän rakkauden kautta elämän realismi muuttui idealismiksi, kaikki meidän jokapäiväisten kohtaloiden jäykät viivat muuttuivat kauneuden kaareviksi viivoiksi, kaikki ne äänet, joita ainiaan kuulemme ympärillämme, kohosivat laulun sulosoinnuksi. Kuinka täynnä toivoa ja kuinka onnellinen hänen sydämensä oli — ja kuinka iloiselta hänen tulevaisuutensa näytti tämän kesäillan vienossa tuulahduksessa ja lempeässä ilta-ruskossa! Hän tulisi seuraavana aamuna tapaamaan Lilyä, ja hänen huulensa saisivat nyt vapaasti lausua kaikki mitä niiden tähän asti oli täytynyt olla lausumatta.
Hän heräsi äkkiä tästä puoleksi uinailevasta onnen tilasta, joka kuuluu niihin hetkiin, jolloin siirrymme Elysiumiin, siitä että ääni iloisesti lauloi:
"Laulaen — laulaen,
iloisesti laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuskelee
Nieresteinin ritari tuo urhoisa."
Kenelm kääntyi niin äkkiä, että hän säikähdytti Maxia, joka vähän aikaa oli seisonut hänen takanansa yksi käpälä ylösnostettuna ja vainunut, ollen kahdella päällä oliko se vanha tuttava vai ei; mutta Kenelmin äkkiä kääntyessä alkoi koira haukkua ja juoksi takaisin isäntänsä tykö.
Laulaja, joka ei likemmältä katsellut rannalla makaavaa miestä, olisi kulkenut eteenpäin kepein askelin ja iloista lauluaan laulellen, jollei Kenelm olisi noussut seisaalleen, ojentanut hänelle kättänsä ja sanonut: "Minä toivon ettette peljästy siitä, että tapaatte minua täällä, niinkuin Max?"
"Ah, nuori filosoofini, onko se todella te?"
"Jos minua filosoofiksi nimitetään, niin todella en ole se. Ja, suoraan sanoen, minä en ole sama kuin ennen. Minä, joka vietin tuon hauskan päivän Luscomben läheisillä vainioilla kaksi vuotta sitten —"
"Tahi neuvoitte minua Tor Hadhamissa pyhittämään lyyryäni paistin kunniaksi. En minäkään ole sama, minä, jonka koira ojensi teille kerjäläis-lippaan."