Hän aloitti pienen laulun "Hallitsijattaren kauneudesta rakastajan silmissä," ja kun hän oli lopettanut, nousi hän ja sanoi:
"Nyt täytyy minun sanoa teille hyvästi. Minun tieni vie noiden niittujen poikki, ja te epäilemättä kuljette valtamaantietä pitkin."
"En. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne. Minun kortteerini ei ole kaukana täältä; niittujen poikki vievä polku on suorin tie sinne."
Laulaja kääntyi ja katseli hiukan kummastuneena ja vähän tutkivaisesti Kenelmiin. Mutta hän pian kenties käsitti että koska hän ei ollut matkakumppanilleen sanonut nimeänsä, eikä kertonut oloistansa, niin hänellä ei ollut oikeutta tältä herralta pyytää mitään tietoja, joita hän ei vapaa-ehtoisesti antanut, ja sanoi kohteliaasti "että hän toivoi tietä pitemmäksi, koska hänellä oli niin hauska seurakumppani," ja astui ripein askelin eteenpäin.
Hämärä oli nyt muuttunut tähdenvaloiseksi kesä-yöksi, eikä mikään vainioiden hiljaisuutta häirinnyt. Molemmat nämä miehet, jotka kulkivat rinnakkain, olivat erittäin onnelliset. Mutta onni on niinkuin viini; sen vaikutus on erilainen, niiden luonteiden mukaan, joihin se vaikuttaa. Tässä se teki toisen miehen, joka oli lämminverinen ja johon ulkonainen luonto helposti vaikutti, puheliaaksi, ja toisen miehen totiseksi, joka oli harvapuheinen ja umpimielinen, miettiväinen, synkkämielinen, johon ulkonainen luonto tosin vaikutti, mutta joka ei sen vaikutusta missään arvossa pitänyt, paitsi silloin kuin se kääntyi aistillisuuden alalta henkiselle alalla ja ihmishenki lausui sieluttomalle luonnolle kysymyksiään ja vastauksiaan.
Laulaja puhui vilkkaasti, ja hänen puheensa viehätti hänen kuulijaansa. Hän kävi todella niin kaunopuheiseksi esityksessään, että en voi sitä tarkemmin kertoa kuin referentti voi kertoa sitä, joka, sanoista puhumatta, on puhujassa omituista.
Koska en uskalla ruveta tämän omituisen matkustajan puhetta sana sanalta kertomaan, tyydyn siihen että mainitsen tämän puheen aineen olleen sitä laatua, josta puhuessaan enimmät miehet voivat olla kaunopuheisia: se koski häntä itseä. Hän puhui toiveistansa saavuttaa kuuluisaa nimeä, jota hän oli toivonut siitä asti kuin hän rupesi muistamaan; esteistä, joita alhainen sääty ja vähät varat olivat hänelle tuottaneet; odottamattomista toiveista, joita hänen lapsuudessaan erään rikkaan miehen aulius hänen kunnianhimolleen avasi; tuo rikas mies oli sanonut: "Lapsi on nerokas, minä annan sille sivistyksen kurinpidon, kerran se tulee maailmalle maksamaan mitä se on minulle velkaa; opinnoista, joita innolla aloitettiin, hartaudella pitkitettiin ja surulla lopetettiin aikaisessa nuoruudessa. Hän ei sanonut kuinka tai miksi: hän jatkoi puhettansa ja viipyi taistelussaan leivän puolesta itselleen ja niille, joiden toimeentulo riippui hänestä; kuinka hän tässä taistelussa ei voinut panna koko ahkeruuttansa ja voimaansa päämaalinsa saavuttamiseen; rahan tarvis oli niin suuri että maineen unelmat eivät voineet sitä voittaa. Mutta," huudahti hän innokkaasti, "minä tiedän että minun olisi pitänyt, sellaisistakin valmistumattomista ja äkillisistä kykyni todisteista, saada kehoittavia kiitoslauseita niiltä, jotka sanovat olevansa kelvollisia tuomareita. Kuinka paljon parempaa olisinkaan silloin saanut aikaan! Voihan pieni kiitos kehittää ihmisessä sitä hyvää mikä hänessä on, ja sitä vastoin pilkallinen iva, jonka hän tietää olevan väärän, tukehduttaa hänessä halun pyrkiä eteenpäin. Minä raivasin kumminkin itselleni tien niin kauas kuin silloin oli tarpeellista minulle ja hankin leipää niille, joita rakastin; ja laulun ja kuljeksimisen lupa-ajoissa saavutin nautinnon, joka saattoi minua tyytymään kaikkeen muuhun. Mutta maineen halu, kun se kerta lapsuudessa on herännyt ja nuoruudessa kehittynyt, ei sammu ennenkuin haudassa. Jalka ja kavio poljetkoot sen nuppua, lehtiä ja vartta; sen juuri on niin syvässä pinnan alla ett'eivät ne sitä saavuta, ja vuosi vuodelta varsi, lehdet ja nuppu jälleen tulevat näkyviin. Rakkaus voi erota meistä tässä maailmassa; me lohdutamme itsemme — rakastettu yhdistyy meihin tulevassa elämässä. Mutta jos se, joka mainetta haluaa, kadottaa sen tässä elämässä, mikä silloin voi häntä lohduttaa?"
"Ettekö juuri hiljaa sanonut että maine ei tiedä haudasta mitään?"
"Kyllä; mutta jos emme sitä saavuta ennenkuin itse haudassa olemme, minkä lohdutuksen se sitte voi meille antaa? Rakkaus nousee taivaasen, johon me itsekin toivomme nousevamme, mutta maine jääpi maan päälle, johon emme milloinkaan enää tule. Ja sentähden että maine on maan lapsi, kestää halu sen perään koko elinajan ja suru sen menettämisestä on katkerin maan lapsille. Mutta minä saavutan sen nyt; se on jo käsissäni."
Matkustajat olivat nyt tulleet joelle vastapäätä puista siltaa Cromwell
Lodgen kohdalla.