Hyvä ihminen tekee hyvää ainoastaan sillä että hän elää. Ja se hyvä, minkä hän tekee, voi usein tyhjäksi tehdä ne tuumat, joista hänen oma onnensa riippuu. Mutta hän ei voi surra sitä että Jumala on antanut hänen hyvää tehdä.
Kenelmin tunteet esiintyvät kenties parhaiten hänen kirjeessään Sir
Peterille, joka tässä seuraa:
"Rakas isäni! En ikipäivinäni tule unhoittamaan sitä sydämellistä onnentoivotusta, jonka te lausuitte, huolimatta kaikista ulkonaisista epäyksistä ja välittämättä teidän onnen tuumienne tyhjiin menemisestä tai kunnianhimoisista toiveistanne teidän nimenne ja sukunne perilliseen nähden, kun lähdin teidän luotanne, ja korvissani kaikuvat vielä nämät sanat ikäänkuin ilokellojen kaiku: 'Valitse niinkuin itse tahdot, sinulla on minun siunaukseni. Minä avaan sydämeni vastaanottamaan toisen lapsen — sinun vaimosi tulee minun tyttärekseni!' Nyt on minulla suuri lohdutus muistutella mieleeni nämä sanat. Kaikista inhimillisistä tunteista on kiitollisuus varmaankin pyhin; ja se yhdistyy uskonnon sulouteen, kun se on kiitollisuus isää kohtaan. Älkää sentähden surko liian paljon minun puolestani, kun minä sanon teille että ne toiveet eivät tulekaan täytetyiksi, jotka tekivät minua niin ihastuneeksi kun erosimme toisistamme. Hän on luvannut ruveta toisen miehen vaimoksi — toisen, jolla on vaatimuksia häneen, joihin minun vaatimuksiani ei voi verratakaan; ja tämä mies itse on äärettömän paljon etevämpi minua, kun jätän lukuun ottamatta säädyn ja varallisuuden satunnaisia etuja. Se ajatus — minä tarkoitan sen ajatuksen että se mies, jonka hän valitsee, on ansiollisempi saamaan hänet kuin minä, ja että hän tämän miehen onnessa näkee oman onnensa — tulee minua lohduttamaan niin pian kuin voin saada tuon ensimmäisen kaikkea valtaavan itsekkäisyyden vaikenemaan, joka seuraa odottamattoman ja auttamattoman surun jälkeen. Älkää sentähden katsoko sitä luonnottomaksi että minä turvaudun sellaisiin välikappaleihin sydämeni tuskan lieventämiseen kuin matkustus tarjoaa. Minä lähden tänä yönä mantereelle, enkä pysähdy ennenkuin tulen Venedigiin, jota en vielä ole nähnyt. Minun tekee niin mieleni nähdä hiljaisia kanavia ja eteenpäin suljuvia gondoleja. Minä kirjoitan teille ja rakkaalle äidilleni samana päivänä kuin perille tulen. Ja minä toivon että voin kirjoittaa iloisesti ja tarkoin kertoa kaikesta mitä näen ja saan kokea. Älkää, rakas isä, kirjeessänne sanallakaan viitatko tähän suruun, jota hellinkin sana teidän suustanne tekisi mitä kovemmaksi tuskaksi. Onneton rakkaus on hyvin tavallinen asia. Ja tapaahan jokapäivä miehiä — jopa naisiakin — jotka ovat sitä kokeneet, ja jotka ovat täydellisesti parantuneet.
"Enin miehuullinen meidän lyyrillisistä runoilijoistamme on hyvin jalosti, ja epäilemättä hyvin oikein sanonut: 'Kärsiä kohtaloamme on voitto.'
"Teidän ijäti teitä rakastava poikanne,
"K. C."
YHDEKSÄS LUKU.
Lähes puolitoista vuotta on kulunut siitä kun edellisessä luvussa kerrotut asiat tapahtuivat. Kaksi englantilaista ovat Posilippoon vievän tien varrella olevalla kukkulalla; toinen heistä istuu, toinen on pitkällään maassa. Heidän edessänsä on tuo hiljainen meri päivänpaisteessa ja sen pinnalla ei näy värähdystäkään; vasemmalla näkyy kaukaa viidakon aukkojen välitse Chiajan julkiset puutarhat ja valkoinen vesi. He olivat ystäviä, jotka olivat sattumalta, odottamatta tavanneet toisiansa ulkomailla ja matkustaneet yhdessä monta kuukautta, etupäässä itämailla. He olivat ainoastaan muutamia päiviä olleet Neapelissa. Vanhemmalla heistä oli tärkeitä asioita Englannissa, joiden takia hänen jo aikaa sitte olisi pitänyt palata kotimaahan. Mutta hän ei puhunut siitä mitään ystävällensä; hänen kauppa-asiansa olivat hänestä vähemmän tärkeitä kuin hänen velvollisuutensa henkilöä kohtaan, jota hän rakasti hartaammin kuin veljeä, sillä veljelliseen rakkauteen yhdistyi kiitollisuus ja kunnioitus. Hän tiesi myöskin että hänen ystävätään vaivasi suru, jonka syytä toinen aavisti, mutta jota toinen ei ilmoittanut.
Näin harras ystävä ei voinut ajatellakaan jättää häntä, jota hän niin rakasti, yksin näin suruisena vieraasen maahan; sillä tämän miehen ystävyydessä oli senlaista lempeyttä, joka tekee miehen luonteen täydelliseksi, antamalla sille jotain naisellisuuteen vivahtavaa.
Oli se vuoden-aika, jolloin meidän pohjoisessa ilmanalassa on talvi; Neapelin eteläisessä ilmanalassa oli niin lämmin kuin englantilaisena kesä-päivänä syksyn lähestyessä. Aurinko laskeusi länteenpäin ja kokosi jo ympärilleen purppuran- ja ruusunvärisiä pilven hattaroita. Muuten oli tummansininen taivas vallan selkeä.