Kun Kenelm antoi kirjeen takaisin, kohtasi hänen katseensa hänen ystävänsä katsetta. Viimeksi-mainitun silmät osoittivat uteliaisuutta — ne himoitsivat kiitosta. Kenelmin sydän soimasi häntä pahimmasta synnistä mikä voi tulla kysymykseen ystäväin kesken — myötätuntoisuuden puutteesta; ja tämä tyytymätön sydän pakoitti hänen huulilleen onnentoivotuksia, jotka kenties eivät olleet aivan todellisia, mutta suuresti tyydyttivät rakastajaa. Lausuessansa niitä nousi Kenelm seisoalleen, laski kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Ettekö ole kyllästynyt tähän paikkaan, Tom? Minä olen. Mennään huomenna takaisin Englantiin." Tomin rehelliset kasvot kirkastuivat.
"Kuinka itsekäs olen ollut!" jatkoi Kenelm; "minun olisi tullut enemmän ajatella teitä, teidän tulevaisuuttanne, teidän naimistanne — suokaa anteeksi —."
"Teillekö anteeksi suoda? Eikö minun ole teitä kiittäminen kaikesta — Emilystäkin? Jos ette milloinkaan olisi Graveleighiin tullut, ettekä milloinkaan olisi sanonut: 'Olkaa ystäväni,' mitä minä nyt olisin? mitä — mitä?"
Seuraavana päivänä lähtivät molemmat ystävät Neapelista Englantiin, eivätkä puhuneet monta sanaa matkalla. Kenelm ei enää ollut iloinen niin kuin ennen. Ei voi ajatella ikävämpää matkakumppania kuin hän oli. Hän olisi voinut olla sankarina nuoren ladyn novellissa.
Vasta kun he Londonissa erosivat toisistaan ilmoitti Kenelm enemmän sisällistä hengen elämää, enemmän ulkonaista liikutusta, kuin yksi hänen heraldisista toutaimistaan, joka mieltää elämänsä kulkemalla aallottoman lammen pohjasta pintaan.
"Jos olen teitä oikein käsittänyt, Tom, niin tapahtui koko tämä muutos teissä, tämä parantuminen kalvaavasta tuskasta, joka teki teidän sydämenne vapaaksi maailman toimille ja kodin rauhalle, sinä iltana, jolloin näitte hänen, jonka kasvot siihen saakka alinomaa olivat teidän mielessänne olleet, toisen miehen onnellisena vaimona; ja kun te näitte hänen, niin joko hänen kasvonsa olivat muuttuneet, tai muuttui teidän sydämenne."
"Aivan oikein. Minä voisin lausua sitä toisin, mutta asia on sama."
"Jumala siunatkoon teitä, Tom; siunatkoon teitä teidän toimissanne ja teidän kodissanne," sanoi Kenelm ja puristi ystävänsä kättä sen vaunun ovella, joka oli vievä kylän raa'an tappelijan rakkauteen ja hyvään asemaan yhteiskunnassa.
KYMMENES LUKU.
On talvi-ilta Moleswichissa. Vallan toisenlainen auringon-lasku kuin talvipäivänä Neapelissa. On hyvin kylmä ilma. Lunta on vähän satanut ja sitä on seurannut pakkanen: katuja peittää ohut, valkoinen peite. Kenelm Chillingly tuli jalkaisin kaupunkiin, mutta hänellä ei nyt ollut matkalaukkua selässä. Kulkiessansa valtakatua, pysähtyi hän Will Somersin oven edustalla. Puoti oli suljettu. Ei, hän ei tahtonut pysähtyä kysymään uutisia. Hän tahtoi mennä rohkeasti ja suoraa tietä Grasmereen. Hän tahtoi äkki-arvaamatta tulla sinne. Kuta pikemmin hän voisi viedä Tomin kokemuksen mukaansa kotia, sitä parempi. Hän oli opettanut sydäntänsä luottamaan tähän kokemukseen ja se teki hänen askeleensa yhtä ponteviksi kuin ennen. Hänen uljas ryhtinsä ja tyynet kasvonsa ilmoittivat taas entistä ylpeää välinpitämättömyyttä, joka pysyy kaukana niiden kiihkoisista liikutuksista ja vähäpätöisyyksistä, joita sen filosofiia säälii ja vihaa.