"Ha! ha!" nauroi hän, joka niinkuin Swift ei milloinkaan ääneen nauranut ja usein nauroi kuulumattomasti. "Ha! ha! minä karkoitan suruni aaveen. Se ei tule kiusaamaan minua milloinkaan enää. Kun tuo huima olento, jonka rakkaus olisi voinut rikokseen saattaa, kun hän kohta parantui rakkaudesta sen kautta että hän kerta kävi sen kodissa, jonka kasvot hänen mielestään olivat muuttuneet, kuinka paljon enemmän minun sitten tulisi päästä ilman arpea! Minä, Chillinglyjen perillinen! Minä, Miversin sukulainen! Minä, Welbyn oppilas! Minä — minä, Kenelm Chillingly, olisin siis — siis —." Tässä tuli, juuri tämän kerskaavaisen monologin kestäessä, tuo hyvin tunnettu joki äkkiä kohisten esiin, kimeltäen ja liristen talvisen kuun valossa. Kenelm Chillingly pysähtyi, peitti kasvonsa käsillään ja purskahti suureen itkuun.
Hän tointui vähitellen jälleen, astui polkua myöten eteenpäin, mutta joka askeleelta haamoitti Lilyn muoto hänen silmäinsä edessä.
Hän tuli Grasmeren puutarhan portille, aukaisi sen ja astui sisään. Silloin tuli mies, joka hiukan kosketti lakkiansa ja ryntäsi hänen ohitsensa — se oli kylän postimies. Kenelm vetäysi takaisin, antaakseen miehen mennä ohitse, ja silloin hän syrjästä näki valaistut ikkunat, jotka antoivat pihalle päin — hauskan salin ikkunat, jossa hän ensi kerran oli kuullut Lilyn puhuvan holhojastansa.
Postimies antoi kirjeet ja palasi puutarhan portille; sillä välin Kenelm yhä seisoi samalla paikalla miettiväisesti katsellen valaistuja ikkunoita. Hän meni nyt pitkin pientaretta lähelle valoa, jupisten itsekseen: "Minä katselen ensin häntä ja hänen onneansa, sitten koputan ovea ja sanon: 'Hyvää iltaa, Mrs Melville'."
Kenelm hiipi nyt nurmikon yli, asettui seinän nurkkaan ja katseli ikkunasta sisään.
Melville istui yksin uunin ääressä yötakki yllä ja tohvelit jalassa. Hänen koiransa makasi laiskana uunin edessä olevalla matolla. Esineet huoneessa, joka oli hänen kadonneen onnensa näyttämö, astuivat yksitellen esiin hiljaisuudessa: hienosti maalatut seinät; pieni kirjahylly, jonka ylimmällä hyllyllä oli pieniä naisen korvakaluja; soitto, joka oli vanhalla paikallaan. Lilyn oma pieni tuoli, se ei ollut entisellä paikallaan, vaan oli sysätty nurkkaan, ikäänkuin sitä ei enää tarvittaisi. Melville luki kirjettä, epäilemättä yksi postimiehen tuomista. Sisältö oli varmaankin hauskaa, sillä hänen kauniit kasvonsa loistivat kummallisesti, kun hän luki. Sitten hän äkkiä nousi ja soitti kelloa.
Somasti puettu palvelustyttö astui sisään — hän oli vallan outo. Melville antoi hänelle lyhyen käskyn. "Hän on saanut iloisia uutisia," ajatteli Kenelm. "Hän on lähettänyt vaimoansa hakemaan, että hän voisi ottaa osaa hänen iloonsa." Samassa ovi aukeni ja sisään astui, ei Lily, vaan Mrs Cameron.
Hän oli muuttunut. Hänen sävynsä ja liikkeensä olivat tyynet kuin ennenkin, mutta ne ilmoittivat enemmän väsymystä. Hänen hiuksensa olivat käyneet harmaiksi. Melville seisoi pöydän vieressä, kun Mrs Cameron läheni häntä. Hän antoi hänelle kirjeen iloisesti, tyytyväisesti hymyillen ja katseli hänen olkapäänsä yli, kun hän sitä luki, ja osoitti sormellansa muutamia riviä, joita hänen tuli suuremmalla huomiolla lukea.
Kun Mrs Cameron oli päättänyt lukemisen, osoittivat hänen kasvonsa yhtä suurta iloa kuin Melvillen. He puristivat sydämellisesti toinen toistensa käsiä, ikäänkuin onnitellen toisiansa. "Ah," ajatteli Kenelm, "kirje on Lilyltä. Hän on ulkomailla. Kenties se ilmoittaa pienokaisen syntymistä."
Samassa tuli Blanche, joka ei ennen ollut näkyvissä ollut, pöydän alta esiin, ja kun Melville taas istui tulen ääreen, hyppäsi se hänen syliinsä. Melvillen kasvojen sävy muuttui; hän päästi hiljaisen huudon. Mrs Cameron otti eläimen hänen sylistään, silitti hiljaa sen selkää, kantoi sen huoneen läpi ja pani sen ulkopuolelle ovea. Sitten hän istui taiteilijan viereen, laski kätensä hänen käteensä, ja he puhelivat hiljaa kunnas Melvillen kasvot jälleen kirkastuivat ja hän taas otti kirjeen esille.