"Ystävä-raukka," sanoi Melville suruisesti ja lempeästi, "minä en uskonut että te niin hartaasti häntä rakastitte. Suokaa minulle anteeksi!" Hän nosti tuolin lähelle Kenelmin tuolia ja vähän aikaa vaiti oltuansa sanoi hän totisella äänellä: "Minä en ole niin tunnoton, enkä niin välinpitämätön suruuni nähden kuin te luulette. Mutta muistakaa että te nyt vasta olette saanut tietää että hän on kuollut, te kärsitte nyt surun ensimmäistä tuskaa. Minulla on ollut enemmän kuin vuosi oppiakseni vähitellen nöyrtymään Jumalan tahdon alle. Kuunnelkaa minua ja koettakaa rauhoittua. Minä olen monta vuotta vanhempi teitä, minun pitäisi paremmin tuntea ne ehdot, joilla elämää voi ylläpitää. Elämä on monipuolinen, luonnollinen, eikä kauan salli yhden ainoan intohimon itseänsä hallita tai, täydessä voimassa ollessaan, yhden ainoan surun itseään kalvata. Katselkaa sukumme suurta joukkoa, joka harjoittaa erilaisia ammatteja, toiset alhaisempia, toiset ylhäisempiä, ja jotka toimittavat maailman työtä — voitteko täydellä syyllä halveksia köyhää pikkukauppiasta tai mainiota valtiomiestä tunnottomina, kun kauppias avaa puotinsa tai valtiomies tulee virkahuoneesensa kukatiesi muutamia päiviä sen jälkeen kuin joku hänelle mitä rakkahin henkilö on kuollut? Mutta minussa, taiteen harjoittajassa, minussa näette ainoastaan tyydytetyn turhuuden heikkoutta, kun se toivo minua ilahuttaa, että taiteeni tulee voittamaan ja että isänmaani on paneva minun nimeni niiden nimiluetteloon, jotka ovat sen mainetta edistäneet; missä ja milloin on löytynyt taiteilijaa, jolle ei tämä toivo ole ollut tukena hänen yksityisessä elämässään, taudissa, suruissa, joita hänen täytyy jakaa sukunsa kanssa? Tämä toivo ei myöskään ole naisellisen turhamaisuuden herättämä, tai kiitoksen halun vaikuttama, se on samaa laatua kuin mainehikkaat palvelukset isänmaallemme, kansallemme, jälkeläisillemme. Taiteemme ei voi päästä voitolle, nimemme ei voi elää, jos emme toimita mitään, jonka tarkoitus on kaunistaa tai jalostuttaa sitä maailmaa, jossa me vastaanotamme yhteisen työn ja surun perinnön siitä luodaksemme tuleville suvuille virkistystä ja iloa."
Taiteilijan näin puhuessa loi Kenelm hänen kasvoihinsa kyynelten vallassa olevat silmänsä. Ja kasvot, jotka leimuelivat, kun taideniekka koetti puolustaa itseänsä nuoren miehen katkeraa syytöstä vastaan, kävivät varsin lempeän näköisiksi tämän jalon puolustuspuheen loppupuolella.
"Kyllä," sanoi Kenelm ja nousi istualta. "Teidän puheessanne on paljon totta. Minä kyllä käsitän sitä että taiteilija, runoilija vetäytyy pois tästä maailmasta, kun kaikki siinä on kuolemaa ja talvea, ja menee siihen maailmaan, jonka hän oman mielensä mukaan luopi ja koristaa kesän väreillä. Minä myöskin käsitän kuinka se mies, jonka elämä on ankarasti sidottu kauppiaan ammattiin tahi valtiomiehen velvollisuuksiin, pakoitetaan tavan voimasta kauas niin lyhyestä lepopaikasta, kuin hauta on. Mutta minä en ole runoilija, enkä taiteilija, enkä kauppias, enkä valtiomies; minulla ei ole mitään ammattia, minun elämäni ei ole sidottu sellaisiin velvollisuuksiin. Hyvästi!"
"Odottakaa hetkinen. Kysykää itseltänne, ei nyt, mutta myöhemmin, voiko sallia minkään olennon liikkua avaruudessa toisista olennoista irroitettuna monaadina. Sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tarttua johonkin ja alistua tottelemaan luonnon lakeja ja edesvastausta Jumalan edessä."
KOLMASTOISTA LUKU.
Kenelm kulki yksin allapäin takaisin aution kukattoman puutarhan läpi, kun hän portin toiselle puolelle tultuansa tunsi jonkun hiljaa koskettavan hänen käsivarttansa. Hän katsoi ylös ja näki Mrs Cameronin. "Minä näin teidät ikkunastani," sanoi hän, "kun tulitte tänne ja olen odottanut teitä täällä. Minä tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne vähän matkaa."
Kenelm nyykäytti myöntäväisesti päätänsä, mutta ei vastannut mitään.
He olivat huvilan ja hautausmaan puolivälillä, kun Mrs Cameron jatkoi sukkelasti ja liikutetulla äänellä:
"Minun mieltäni painaa raskas paino; sen ei pitäisi olla oman tunnon vaiva. Minä tein parhaimman ymmärrykseni mukaan. Mutta oi, Mr Chillingly, jos minä erehdyin — jos tuomitsin teitä väärin, sanokaa ainakin että annatte minulle anteeksi." Hän tarttui Kenelmin käteen ja puristi sitä kovasti. Kenelm jupisi muutamia sanoja kuulumattomalla äänellä — jonkinmoinen kauhistavainen tylsyys oli seurannut tuota kovaa tuskaa. Mrs Cameron pitkitti:
"Te ette olisi voinut mennä naimisiin Lilyn kanssa — te tiedätte, ett'ette olisi voinut sitä tehdä. Hänen syntyperäänsä ei olisi voitu pitää salassa teidän vanhemmiltanne. He eivät olisi antaneet suostumustaan teidän naimiseenne; ja vaikka olisittekin, ilman heidän suostumustansa ja tästä salaisuudesta huolimatta, tahtoneet hänen naida — vaikka hän olisi tullut teidän —."