"Eikö hän silloin vielä eläisi?" huudahti Kenelm kiivaasti.
"Ei — ei; salaisuus olisi tullut ilmi. Julma maailma olisi sen keksinyt: se olisi hänen korviinsa tullut. Häpeä siitä olisi hänen kuolettanut. Kuinka katkera hänen lyhyt elämänsä silloin olisi ollut! Niin kuin se nyt on, erosi hän täältä — tyytyväisenä ja onnellisena. Mutta minä myönnän etten häntä ymmärtänyt, en voinut häntä ymmärtää; en voinut aavistaa että hän niin hartaasti teitä rakasti. Minä luulin että hän, opittuansa omaa sydäntänsä tuntemaan, tulisi huomaamaan että rakkaus hänen holhojaansa oli sen voimallisin tunne. Hän suostui, nähtävästi ilman vaikeutta, rupeamaan holhojansa vaimoksi; hän näytti aina häntä rakastavan, ja mikä tyttö ei sitä olisi tehnyt? Mutta minä olin erehtynyt — pettynyt. Siitä päivästä, kuin te viimeisen kerran hänen näitte, alkoi hän kuihtua; mutta Walter lähti moniaita päiviä myöhemmin pois, ja minä luulin että hän ikävöi häntä. Hän ei milloinkaan minulle myöntänyt että hän rakasti teitä — ei milloinkaan ennenkuin oli liian myöhäistä — liian myöhäistä — juuri kun minun surullinen kirjeeni kehoitti Walteria tulemaan takaisin, ainoastaan kolme päivää ennenkuin hän kuoli. Jos olisin sitä tiennyt silloin kun vielä oli parantumisen toivoa, niin olisin kirjoittanut teille, vaikka esteet teidän naimiseenne hänen kanssansa olivat samat kuin ennen. Oi, minä rukoilen teitä vielä kerta, sanokaa että annatte minulle anteeksi, jos minä väärin tein. Hän antoi minulle anteeksi ja suuteli minua hellästi. Ettekö tekin anna minulle anteeksi? Hän toivoi sitä."
"Toivoiko hän? uskotteko että minä voisin olla täyttämättä hänen toivoansa? Minä en tiedä onko mitään anteeksi antamista. Jos minulla on, kuinka en antaisi anteeksi sille, joka häntä rakasti? Jumala lohduttakoon meitä molempia."
Tässä hän kumartui ja suuteli Mrs Cameronia otsalle. Vaimo-parka pani käsivartensa kiitollisuudella ja rakkaudella hänen kaulansa ympäri ja purskahti itkuun.
Kun hän oli rauhoittunut, sanoi hän Kenelmille:
"Ja nyt minä keveämmällä mielellä voin toimittaa Lilyn minulle uskomaa tehtävää. Mutta lupaatteko minulle yhden asian ennenkuin siihen ryhdyn? Älkää milloinkaan Melvillelle kertoko kuinka hellästi Lily teitä rakasti. Lily itse pelkäsi niin että hän saisi siitä aavistusta. Ja jos Melville tietäisi että se ajatus, että hänen piti mennä naimiseen Melvillen kanssa, oli syynä hänen kuolemaansa, niin hän ei enää milloinkaan vetäisi suutaan nauruun."
"Te ette pyytäisi tällaista lupausta minulta, jos voisitte aavistaa kuinka pyhänä minä pidän tämän salaisuuden, jonka minulle uskotte. Tämän kautta hauta muuttuu alttariksi. Meidän häämme ovat lykätyt ajaksi."
Mrs Cameron antoi Kenelmin käteen kirjeen ja sanoi: "Hän antoi sen minulle päivää ennenkuin hän kuoli."
Sitten riensi hän nopein, horjuvin askelin takaisin huvilaansa. Hän ymmärsi nyt Kenelmin kylläksi tietääksensä että hänen täytyi olla yksin kuolleen kanssa, kun hän avasi tämän kirjeen.
On oikein ihmeellistä että tarvitsemme niin vähän tietoa toinen toisemme kotioloista voidaksemme rakastua. Kenelm ei ollut milloinkaan Lilyn käsi-alaa nähnyt. Ja hän katseli nyt jonkinlaisella pelvolla kirjeen päällekirjoitusta. Se oli tuntematon käsi-ala, joka tuli hänen luokseen tuntemattomasta maailmasta — hieno, epävakainen käsi-ala — ei aika-ihmisen, mutta ei lapsenkaan, jolla vielä on pitkä aika elää.