Hän käänteli kirjettä kääntelemistään — ei kärsimättömästi niinkuin rakastaja tekee, jonka sydän sykkii lähenevien askeleiden kuuluessa, vaan hitaasti, epääväisesti. Hän ei tahtonut sinettiä särkeä.
Hän oli nyt vallan lähellä hautausmaata. Missäpä hän olisi voinut lukea ensimmäisen kirjeen minkä hän eläissään sai häneltä — ainoan, minkä hän eläissään voi saada häneltä — niin suurella kunnioituksella ja rakkaudella, kuin hänen haudallansa?
Hän meni hautausmaalle, istui haudan viereen ja aukaisi kirjekotelon; pieni, yhdellä turkosilla varustettu sormus vieri ulos ja pysähtyi hänen jalkainsa eteen. Kirje sisälsi ainoastaan nämä sanat:
"Sormus palaa teidän tykönne. Minä en voinut elää mennäkseni naimiseen toisen kanssa. Minä en milloinkaan tiennyt kuinka hellästi teitä rakastin — ennenkuin, ennenkuin aloin rukoilla että te ette rakastaisi minua liian paljon. Rakkaani! rakkaani! hyvästi rakkaani!
"Lily."
"Älkää milloinkaan näyttäkö tätä Leijonalle, älkääkä antako hänen tietää mitä se sisältää. Hän on niin hyvä ja ansaitsee tulla onnelliseksi. Muistatteko sitä päivää, jolloin annoitte minulle sormuksen? Rakkaani! rakkaani!"
NELJÄSTOISTA LUKU.
Vähän enemmän kuin vuosi on kulunut. On aikainen kevät Londonissa. Puissa on jo hiirenkorvat. Leopold Travers on pitänyt lyhyen, mutta totisen keskustelun tyttärensä kanssa, ja on nyt lähtenyt ratsastamaan. Hän on vielä kaunis ja muhkean näköinen ja kun hän on London'issa, on hän tuskin vähemmän huvitettu nuorien seurasta kuin silloin kun hän itse oli nuori. Hän ratsastaa Serpentine-joen rantaa pitkin, eikä kukaan istu paremmin hevosen selässä, eikä ole paremmasti puettu, tai kauniimman näköinen, eikä puhu sujuvammin niistä asioista, jotka hänen kumppaneitansa miellyttävät, kuin hän.
Cecilia on yksin Lady Glenalvonin kanssa pienemmässä salongissa, joka on yksinomaisesti hänen käytettävänänsä.
Lady Glenalvon: "Minä myönnän, rakas Cecilia, että minun vihdoin täytyy mennä isänne puolelle. Eihän minun tarvitse sanoakaan kuinka hartaasti kerta toivoin että Kenelm Chillingly saisi morsiamekseen sen, joka minusta oli sopivin koristamaan ja sulostuttamaan hänen elämäänsä. Mutta kun hän Exmundhamissa pyysi minua puoltamaan hänen valitsemistaan ja hankkimaan hänen äitinsä suostumusta siihen — vaikka tämä valitseminen nähtävästi oli sopimaton — niin minä luovuin hänestä. Ja vaikka tämä asia nyt on päättynyt, niin ei ole luultavaa että hän milloinkaan vakaantuu niin, että hän tottuu kodillisiin tapoihin ja käytöllisiä velvollisuuksia täyttämään, vaan hän tulee aina olemaan hyödytön kuljeksija maan päällä, joka vaeltaa kaukaisilla seuduilla ja kummallisten kumppanein seurassa. Hän kenties ei milloinkaan enää Englantiin palaa."