"Siinä olette oikeassa; mutta minä saan ilmoittaa teille että nyt, kun Kenelm on tullut takaisin, on Sir Peter päättänyt että hänen poikansa pitää tulla teidän kilpailijaksenne."
"Ceciliaanko nähden?"
"Kenties sitäkin; mutta varmaan parlamenttien maineesen katsoen. Kreivikunnan vanhin jäsen aikoo erota, ja Sir Peter'iä on hyvin kehoitettu antamaan poikansa ruveta vaali-kandidaatiksi — sen mukaan kuin olen kuullut, on varmaa että hän onnistuu."
"Mitä! vaikka hän piti tuon kummallisen puheen täysi-ikäiseksi tullessaan?"
"Oh! nyt ymmärretään että se oli vaan uusien aatteiden ja niiden äänenkannattajan 'The Londoner'in' pilkkaamista. Mutta jos Kenelm tulee alihuoneesen, niin hän ei tule olemaan teidän puolellanne, ja jos minä en arvaa liian suureksi hänen kykyänsä — mikä on hyvin luultavaa — niin hänestä saatte kilpailijan, jota ei saa halveksia. Paitsi sitä, että hänellä kenties on vika, joka meidän aikoina voisi tehdä hänen sopimattomaksi julkista elämää varten,"
"Mikä se vika on?"
"Se on Chillingly-veressä. Tällä aikakaudella ei Englannissa voi olla kylliksi Chillingly. Minä pelkään että jos valtiolliset abstraktionit hurmaavat Kenelmin — sanokaa niitä miksi tahdotte, 'isänmaan rakkaudeksi', tahi joksikin muuksi vanhan-aikuiseksi hullutukseksi — niin pelkään — pelkään suuresti että hän voi — innostua."
VIIMEINEN LUKU.
Oli taistelu-ilta alihuoneessa — lykätty väittely, jonka George Belvoir alkoi, joka kahden viimeksi kuluneiden vuosien kuluessa hyvin hitaasti oli ryöminnyt eteenpäin alihuoneen suosioon tahi oikeammin suvaitsevaisuuteen ja toteuttanut Kenelm'in ennustuksen hänen menestyksestään. Koska hän oli etevän nimen ja avaran tilan perillinen ja oli varsin ahkera ja hyvin oppinut, niin oli luonnollista että hän ryömi eteenpäin. Tänä iltana hän puhui jotenkin järkevästi ja auttoi muistiansa vähän väliä katsomalla kirjoitukseensa; häntä kuunneltiin kohteliaasti ja tervehdettiin hiljaisella: "Kuulkaa, kuulkaa!", kun hän lopetti.
Sen jälkeen alihuone vähitellen harveni yhdeksän aikaan saakka, jolloin se hyvin äkkiä jälleen tuli täyteen väkeä. Yksi ministeri oli juhlallisesti noussut ja pannut pöydälle eteensä kauhean ison kasan painettuja papereja, niiden joukossa sinisen kirjan. Hän nojasi käsivarttansa punaiseen kirjalaukkuun ja alkoi kunnioitusta herättävällä lauseella: