"He ovat hyviä ihmisiä; heidän tarkoituksensa ei suinkaan ollut rajoittaa teitä; mutta näyttää siltä kun enimmät heidän vieraansa söisivät vaan kasvi-aineita ja ryyniruokia. Täällä on perustettu yhtiö näillä perusteilla; emäntä sanoo niiden olevan filosofeja."
Kun sana "filosofi" lausuttiin, kohosi Kenelm'in rinta niinkuin vanhan metsästäjän, kun hän kuulee huudettavan. "Hoi! Holohei!" "Filosofeja!" sanoi hän — "filosofeja toden totta! Oi mitä hölmöjä, jotka eivät tunne edes ihmisen hampaan rakennusta! Katsokaa, poikani, jos ei vaan päällä olisi mitään jäljellä nykyisestä ihmissuvusta, niinkuin mainio kirjailija sanoo kerran tapahtuvan — ja vahva puhdistus se tulee olemaan — jos, sanon minä, ei mitään muuta ihmisestä silloin olisi jäljellä, kuin hänen hampaansa ja peukaloidensa fossiliat, niin filosofi sitä sukua, joka ihmistä seuraisi, kohta näistä jäännöksistä näkisi kaikki mikä on ihmiselle omituista, koko hänen historiansa; hän sanoisi, vertaillessa sellaista peukaloa kotkan tahi tiikerin kynteen tahi hevosen kavioon, että tämän peukalon omistaja on ollut kynsillä ja kavioilla varustettujen olentojen herrana. Voitte väittää että apinansuvussakin on peukalot. Se on totta; mutta verratkaa apinan peukalo ihmisen peukaloon, — olisiko suurin apinan peukalo voinut rakentaa Westminster Abbey'ta? Mutta peukalotkin ovat heikkoja todisteita ihmisestä hänen hampaisinsa verrattuina. Katsokaa hänen hampaitansa!" — tässä Kenelm aukaisi suunsa selkomen selälleen, jotta se ulottui korvasta korvaan, ja näytti kaksi norsunluista puolipiiriä, jotka olivat niin täydellisesti tehdyt puremista varten, että parahinkin hammaslääkäri olisi epäillyt voivansa sellaisia tehdä. — "Katsokaa ihmisen hampaita!" Nuorukainen ehdottomasti vetäytyi takaisin. "Ovatko nämä kurjan kaalinsyöjän hampaita? Tahi onko se ryyniruokien syömisellä kun ihmisen kaltaisten hampaiden omistaja saavuttaa eläinten rajattoman hävittäjän arvon ja kunnian? Ei, poikaseni, ei," jatkoi Kenelm, sulkien kitansa, vaan lähestyen nuorukaista, joka joka askeleelta vetäytyi takaisin ikkunaan päin, — "ei; ihminen on maailman herra, sentähden että hän syö useimpia lajia ja suuremman osan luoduista olennoista kuin kaikki muut luodut olennot. Hänen hampaansa todistavat että ihminen voi elää missä ilman-alassa tahansa kuumasta vyöhykkeestä kylmään vyöhykkeesen, sentähden että ihminen voipi syödä kaikkea, mitä toiset luodut olennot eivät voi syödä. Hänen hampaittensa rakennuskin sitä todistaa. Tiikeri voi syödä hirveä — sitä voi ihminenkin, mutta tiikeri ei voi ankeriasta syödä — sitä voi kuitenkin ihminen. Norsu voi syödä kaalia ja riisipuddinkia — ihminen myöskin; mutta norsu ei voi paistia syödä — vaan ihminen voi. Sanalla sanoen, ihminen voi elää missä tahansa, sentähden että hän voi kaikkea syödä, ja siitä hänen on hampaitansa kiittäminen!" lopetti Kenelm, astuen yhä lähemmäksi nuorukaista. "Ihminen syö omaa sukuansakin, kun hänellä ei muuta ole."
"Älkää tulko likemmäksi; te peloitatte minua!" sanoi nuorukainen. "Ahah!" huudahti hän äkkiä taputtaen käsiänsä ilosta, "tässä tulee lampaanpaisti!"
Erinomaisen puhdas, hyvästi pesty, keski-ikäinen piika astui nyt sisään vati kädessä. Hän pani tämän pöydälle, otti kannen pois ja sanoi kohteliaasti, vaikka kylmästi, niinkuin ihminen joka elää sallatilla ja kylmällä vedellä: "Rouva on pahoillansa siitä että olette saaneet odottaa, mutta hän luuli teidän olevan kasvinsyöjiä."
Kun Kenelm oli pannut nuoren ystävänsä eteen lihapalasen, otti hän itselleen samallaisen ja vastasi vakavasti kuin ainakin. "Sanokaa emännällenne että jos hän olisi antanut meille vaan kasviruokaa, niin olisin syönyt teidät suuhuni. Sanokaa hänelle että vaikka ihminen osaksi on kasvien syöjä, on hän kuitenkin pääasiallisesti lihansyöjä. Sanokaa hänelle että vaikka sika syöpi kaalia ja muuta samankaltaista, syöpi se myöskin pieniä lapsia, jos sattuu niitä saamaan. Sanokaa hänelle," jatkoi Kenelm (ottaen kolmannen paistipalasen), "että ei mikään eläin ruo'ansulattimien suhteen ole enemmän ihmisen kaltainen kuin sika. Kysykää häneltä onko tässä talossa pieni lapsi; jos on, niin olisi parasta, lapsen takia, että hän lähettäisi enemmän paistia tänne."
Koska tarkinkin vaarinottaja harvoin oli oikein varma siitä milloin Kenelm Chillingly puhui leikkiä tahi täyttä totta, viipyi piika hetken aikaa ja koetti nauraa. Kenelm aukaisi mustat sanomattoman surumieliset ja miettiväiset silmänsä ja sanoi suruisella äänellä. "Minun kävisi sääli lasta. Tuokaa enemmän paistia!"
Piika katosi. Nuorukainen pani veitsen ja kahvelin pöydälle ja katseli vakaasti ja tutkivaisesti Kenelm'iä. Kenelm, katseesta huolimatta, pani viimeisen paistipalan toisen lautaselle.
"Minä en tahdo enempää," huusi nuorukainen kiivaasti ja pani lihapalasen takaisin vatiin. "Minä olen jo syönyt — olen saanut kylläkseni."
"Pikku poika, te valehtelette," sanoi Kenelm; "te ette ole saaneet kylläksenne ruumiin ja sielun koossa pitämiseen. Syökää tuo palanen, muuten annan teille selkään; ja minkä kerta sanon, sen myöskin te'en."
Liekö toinen tuntenut itsensä voitetuksi vai ei, oli miten oli, hän söi ääneti paistinpalan, katsoi taas Kenelmin kasvoihin ja sanoi itsekseen. "Minua rupeaa peloittamaan."