Piika astui taas sisään tuoden toisen varaston lampaanpaistia sekä vadillisen läskiä ja munia, jonka jälkeen seurasi riisipuddinki tinaisessa vadissa, joka oli kylläksi iso sammuttamaan kokonaisen köyhänkoulun nälkää. Kun atria oli lopetettu, näytti Kenelm unohtavan lihansyövän eläimen vaaralliset ominaisuudet; hän ojensi itsensä ja näytti olevan yhtä viattomasti märehtiväinen kuin rauhallisin kasviasyövä kotieläin.
Nuorukainen sanoi nyt vähän ujosti. "Saanko pyytää teitä tekemään minulle vielä yhden palveluksen?"
"Onko kysymys lyödä maahan toinen setä tahi varastaa vielä toiset kääsit ja toinen hevonen?"
"Ei, se on hyvin yksinkertaista: se on vaan hankkia minulle täällä asuvan ystävän adressi; ja kun olette löytäneet hänen, annatte hänelle tämän kirjeen minulta."
"Onko asialla kiire? 'Päivällisen jälkeen tulee levätä hiukan!' sanoo sananlasku; ja sananlaskut ovat niin viisaat, ett'ei kukaan voi arvata kuka niitä on sepittänyt. Ne luullaan olevan ennen vedenpaisumusta eläneiden ihmisten viisausopin tähteitä — ja sanotaan tulleen meille arkkiin ladottuina."
"Todellako?" sanoi nuorukainen vakaasti. "Kuinka hauskaa! Ei, minun asiallani ei ole kiirettä, voitte levätä tunnin aikaa. Luuletteko, sir, että oli teaatteria ennen vedenpaisumusta?"
"Teaatteria! epäilemättä. Ihmisillä, jotka elivät yksi tahi kaksi tuhatta vuotta, oli hyvä aika keksiä ja parantaa kaikkea; ja näytelmäkappaleella voi silloin olla luonnollinen pituutensa. Silloin ei olisi tarvinnut supistaa Macbethin koko historiaa, hänen nuoruudestansa hänen vanhuuteensa saakka, kummalliseen supistukseen joka näytetään kolmen tunnin kuluessa. Ei voi huomata vähintäkään merkkiä todellisesta ihmisen luonnosta siinä tavassa, jolla näyttelijät esittelevät tämän erittäin miellyttävän skotlantilaisen osaa, sentähden että näyttelijä aina tulee näyttämölle niinkuin olisi Macbeth yhtä vanha silloin, kun hän Dunkanin murhasi, kuin silloin koska hän elämänsä lakastuneena syksynä joutui Macduffin surmattavaksi."
"Luuletteko että Macbeth oli nuori, kun hän Dunkanin murhasi?"
"Luulen varmaan. Ei yksikään ihminen milloinkaan te'e ensimmäistä suurempaa rikosta, niinkuin esimerkiksi murhaa, kolmekymmentä vuotta täytettyänsä; jos hän ennen aloittaa, voi hän jatkaa mihin ikään tahansa. Mutta nuoruus on se aika, jolloin aletaan tehdä niitä vääriä laskuja, joita synnyttää mieletön toivo ja tunto ruumiillisesta voimasta. Te huomaatte esimerkiksi sanomalehdistä että ne henkilöt, jotka lemmityisiänsä murhaavat, tavallisesti ovat ijältänsä kahdenkymmenenkahden ja kahdenkymmenenkuuden välillä; ja ne henkilöt, joiden murhaamiseen on joku muu syy kuin rakkaus — se on, kosto, ahneus tahi kunnianhimo — ovat tavallisesti noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaita — Jago'n ikäisiä. Kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikä on sen toimekkaan ajan tavallinen loppu, jolloin tahdotaan päästä kanssaihmisistänsä kuitiksi — taitava nyrkkitaistelija kutistuu sen ijän jälkeen. Minä oletan että Macbeth oli noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotias kun hän murhasi Dunkanin, ja viidenkymmenenneljän tahi kuudenkymmenen paikoilla, kun hän alkoi vaikeroida sitä että häneltä puuttui ne mukavuudet, jotka vanhuudelle sopivat. Mutta voiko yksikään katselijajoukko käsittää tämän eroituksen ijän suhteen siitä että katselee kolme tuntia kestävän näytelmäkappaleen; tahi koettaako milloinkaan näyttelijä tehdä sellaisen vaikutuksen katsojiin, että hän näyttää olevan kahdenkymmenenkahdeksan vuotias ensimmäisessä näytöksessä ja kuudenkymmenen vuotias viidennessä?"
"Sitä en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi," sanoi nuorukainen, nähtävästi mieltyneenä tähän aineesen. "Mutta en ole milloinkaan nähnyt Macbethia näytettävän. Olen nähnyt Richard III:sta — eikö se kappale ole oikea? Pidättekö te teaatterista? Minä pidän. Kuinka ihanaa näyttelijän elämä mahtaa olla!"