Kenelm, joka tähän saakka oli enemmän puhunut itselleen, kuin nuorelle matkatoverilleen, huomasi nyt tämän, katseli tutkivaisesti häneen ja sanoi.
"Minä näen että olette varsin ihastunut teaatteriin. Te olette karanneet kotoa ruvetaksenne näyttelijäksi, eikä minun kävisi ihmeeksi, jos se kirje, jonka pyysitte minun viemään, on teaatterin tirehtöörille tahi jollekulle hänen seuralaisistaan."
Ne nuoret kasvot, joihin Kenelm mustilla silmillään katseli, punastuivat, mutta kasvoin juonteet osoittivat vakavuutta ja uskaliaisuutta.
"Jos niin olisi — ettekö siinä tapauksessa veisi sitä perille?"
"Mitä! Minäkö auttaisin teidän ikäistä lasta, joka on karannut kotoansa, ruvetaksensa näyttelijäksi vastoin sukulaistensa tahtoa — en suinkaan!"
"Minä en ole mikään lapsi; vaan se ei tähän asiaan kuulu. Minä en aio näyttelijäksi ruveta, ainakaan en sen henkilön suostumuksetta, jolla on oikeus minun tekojani määrätä. Minun kirjeeni ei ole teaatterin tirehtöörille eikä kellenkään hänen seuraansa kuuluvalle, vaan herrasmiehelle, joka alentaa itsensä muutamina iltoina näyttämään täällä — täydelliselle herrasmiehelle — suurelle näyttelijälle — ystävälleni, ainoalle ystävälle, joka minulla on koko maailmassa. Minä tunnustan rehellisesti että olen lähtenyt kotoa, jotta hän saisi tämän kirjeen, ja jos te ette tahdo sitä hänelle viedä, niin kyllä kai joku toinen sen tekee!"
Nuorukainen oli noussut ylös puhuessaan, ja hän seisoi suorana Kenelmin vieressä; hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä olivat kyynelten vallassa, mutta hän näytti kuitenkin vakaalta ja uskaliaalta. Selvää oli että jos hän ei omaa tietänsä maailmassa kulkenut, niin ei se ollut tahdon puutteesta.
"Minä vien teidän kirjenne," sanoi Kenelm.
"Tuossa se on; viekää se sille henkilölle itselle, jolle se on menevä.
Mr Herbert Comptonille."