"Sitä en tiedä; hän on hyvin roteva ja iso mies."
"Ja miksi te rupesitte häntä vihaamaan?"
"Ensiksi siitä, että hän loukkasi isääni, joka on hyvin hiljainen ja hyvä mies, ja uhkasi tiesi millä, jos ei isäni sallinut minun pitää seuraa hänen kanssansa. Sanalla sanoen, hän tahtoi olla sulhaseni! Mutta Mr Bowles on vaarallinen, pahaluontoinen ja hurja mies, ja — älkää naurako minulle, sir — mutta minä näin eräänä yönä unta, että hän murhasi minun. Ja minä luulen, että hän sen tekee, jos hän tulee jäämään tänne; ja niin luulee hänen äitinsäkin, joka on hyvänluontoinen vaimo ja soisi hänen muuttavan täältä pois; mutta hän ei tahdo muuttaa."
"Jessie," sanoi Kenelm hiljaa, "minä sanoin, että tahdoin ruveta teidän ystäväksenne. Luuletteko voivanne minusta saada ystävää? Minusta ei milloinkaan voi tulla muuta kuin ystävä. Mutta minä mielelläni siksi rupeaisin. Voitteko luottaa minuun sellaisena?"
"Kyllä," vastasi tyttö vakaasti, ja kun hän taas loi silmänsä Kenelmiin oli hänen katseensa suora, rehellinen ja kiitollinen, siinä ei ollut vilpin vilahdustakaan.
"Onko täällä joku toinen nuori mies, joka siivommalla tavalla teidän suosiotanne etsii, kun Tom Bowles, ja josta voisitte todella pitää?"
Jessie katseli ympärilleen hakien toista narsissia, ja kun hän ei sitä löytänyt, tyytyi hän kissankelloon, jota hän ei repinyt palasiksi, vaan silitteli kädellänsä. Kenelm loi silmänsä tytön suloisiin kasvoihin ja hänen katseessaan oli jotakin, jota hyvin harvoin siinä nähtiin — jotakin sitä selittämätöntä, sanomattoman inhimillistä sydämellisyyttä, jota hänen kaltaisensa filosofit eivät millään ehdoin ottaisi puolustaaksensa. Jos sellaiset tavalliset kuolevaiset, kuin esimerkiksi te tahi minä, olisimme kurkistaneet orapihlaja-viidakon läpi, niin olisimme huokailleet tahi suuttuneet, kukin eri luonnonlaatunsa mukaan; mutta kaikki me olisimme sanoneet, joko vihasta tai kateudesta: "Onnelliset nuoret rakastavaiset!" ja olisimme kaikki sitä sanoessamme näyttäneet vallan onnettomilta.
Mutta ei ole kieltämistä, että kauniit kasvot ovat paljon edullisemmat kuin jokapäiväiset. Ja Kenelmin filantropiian vahingoksi on syytä epäillä tokko Kenelm, jos luonto olisi varustanut Jessie Wiles'in nykeränenällä ja kierosilmällä, olisi tarjonnut hänelle tekemään ystävyyden työn tahi aikonut tapella Tom Bowles'in kanssa hänen tähtensä. Mutta hänen äänensä ei osoittanut vähintäkään kateutta tai mustasukkaisuutta, kun hän sanoi:
"Minä näen, että löytyy henkilö, jonka kanssa te mielellänne menisitte naimisiin, ja että on suuri eroitus siinä tavassa, millä te kohtelette narsissia ja kissankelloa. Kuka ja mitä se nuori mies on, jota tämä kissankello edustaa? Noh, sanokaa se minulle."
"Me olemme olleet yhdessä jo lapsena," sanoi Jessie, joka yhä katsoi alas hyväillen kissankelloa. "Hänen äitinsä asui meitä lähinnä olevassa tuvassa; ja minun äitini piti paljon hänestä, ja samoin isäkin; ja, ennenkuin olin kymmenen vuoden vanha, heidän oli tapa nauraa, kun Will-raukka kutsui minua pikku vaimoksensa." Tässä alkoivat kyyneleet, jotka olivat Jessien silmiin nousseet, valua alas kukan päälle. "Mutta nyt isä ei tahdo kuulla puhuttavan siitä; eikä siitä voi mitään tulla. Ja minä olen koettanut pitää jostakin toisesta, mutta en voi — niin on asian laita."