He olivat nyt kadulla, jossa oli vähemmän liikettä ja josta näkyi avoin ja rauhallinen meri; harvoin näillä ihanilla rannoilla esiintyy mitään kauhunkuvaa, niin lämpimiä ovat ne leyhkät, jotka sen yli puhaltavat, niin hehkuvia ja monikirjavia ne värit, jotka kuvastuvat runollisista pilvistä, niin huumaavia tuoksut, joita maatuuli tänne kuljettaa. Sellaisesta merestä saattoi olettaa Afroditeen nousseen maata hallitsemaan.
»On liian aikaista mennä kylpyyn», sanoi kreikkalainen, jonka oli vallannut runollinen innoitus, »jättäkäämme meluisa kaupunki ja nauttikaamme meren suloista, niinkauan kuin aurinko vielä sen aalloilla leikkii.»
»Menkäämme vain,» Klodius virkkoi, »merenrantama onkin kaupungin eloisin osa.»
Pompeiji oli pienoiskuva oman aikansa sivistyksestä. Sen muurien sisään oli kasaantunut kaikki se, mitä loistelias elämä ja rikkaus voivat tarjota. Sen pienistä, mutta välkkyvistä myymälöistä, sen palatseista, kylpylöistä, forumista, teatterista, sirkuksesta — sen toimeliaasta, mutta ränstyneestä elämästä, sen hienostuneista muodoista ja kansan paheista kuvastui pienoiskoossa koko keisariaika. Se oli konelaite, panoraama, johon jumalat tuntuivat asettaneen näytteille maailman suurimman yksinvallan ja josta ne myöhemmin sen hävittivät jälkimaailman ihmeeksi — siinä siveyslaki, ettei mikään ole uutta auringon alla.
Lahden kuvankirkkaalla pinnalla lojuivat kauppalaivat ja rikkaitten porvarien kultakoristeiset huvialukset. Niiden välistä puikkelehtivat sinne tänne kalastajavenheet, ja kaukaa näkyivät Pliniuksen laivaston hoikat mastot. Rannalla istui muuan sisilialainen, joka rajusti viittoillen ja liikutetuin ilmein kertoi kalastajajoukolle ja ohikulkijoille tarinaa haaksirikkoutuneista merimiehistä ja pelastavista delfineistä; aivan samaa saatte nykypäivinä kuulla Napolin satamalaitureilla.
Kreikkalainen vei toverinsa pois joukosta ja ohjasi askelensa rantaman yksinäisemmille puolille, ja ystävykset istahtivat pienelle, sileältä kalliopengermältä kohoavalle kivelle hengittämään hyvätuoksuista, vilvoittavaa meri-ilmaa, joka aalloilla leijuen tuntui näkymättömin askelin seuraavan jotakin sointurytmiä. Siinä oli jotakin vaitioloon ja uneksintaan kiehtovaa. Klodius laskeskeli, silmiään auringon polttavilta säteiltä varjoten, kuluneen viikon pelihäviöitään; ja nojaten käteensä ja välittämättä auringosta — se on hänen kansansa suojelusjumala — Glaukus antoi katseensa harhailla laajoilla tasangoilla, tuntien suonientäyteistä runollista viehkeyttä, iloa ja lempeä ja lienee kadehtinut sitä tuulenleyhkää, joka oli nostanut siipensä lentääkseen Kreikan rantamille.
»Sanopa, Klodius», kreikkalainen virkkoi vihdoin, »oletko koskaan rakastanut?»
»Monta kertaa.»
»Joka useasti on rakastanut», Glaukus vastasi, »ei ole koskaan rakastanut. On vain yksi Eros, vaikka monta jäljitelmää.»
»Jäljitelmät ovat kuitenkin kaikitenkin pikkujumalia nekin», Klodius virkkoi.