Merikin — tuo iloinen ja tasainen meri — lepäsi yhtä tyynenä, paitsi että kaukaa kuului jotakin hillittyä, heikkoa, säännöllistä huokailua kuin nukkuvan hengitystä, ja ikäänkuin levitetyin käsin työntyen viheriäiseen ja kauniiseen maahan se näytti vaistomaisesti syliinsä sulkevan sen rannalla olevat kaupungit — Stabiaen,[30] Herkulaneumin ja Pompejin — merensyvyyden lapset ja kasvatit.
»Te nukutte», egyptiläinen sanoi silmäillen noita kaupunkeja, Kampanian kunniaa ja kukintaa, »te nukutte! Olkoon se kuoleman ikuista lepoa! Teidän kaltaisianne — valtakunnan kruunun jalokiviä — olivat muinoin Niilin kaupungitkin! Niiden suuruus on mennyt; ne nukkuvat raunioittensa alla, niiden palatsit ja temppelit ovat haudassa, käärme mataa niiden katujen ruohossa, sisilisko asuu niiden autioissa halleissa. Luonnon salaperäiset lait, jotka yhden alentavat kohottaakseen toisen, ovat teidätkin niiden raunioista korkealle nostaneet. Sinä, ylpeä Rooma, olet Sesostriin ja Semiramiin maineen riistänyt — sinä olet rosvo, joka verhoot itsesi anastamallasi saaliilla! Ja nuo — voitonriemuiset orjat, joita minä (menneitten hallitsijoiden viimeinen jälkeläinen) nyt katselen, kaikkinielevän valtasi ja loistosi toverit, ne minä kiroon! Koittaa hetki, jolloin Egypti on kostettu! sittenkun barbaarin sota-ratsu on kyliänsä saanut Neeron kultaisessa palatsissa! ja sinä, Rooma, joka tuuleen olet vallotuksia kylvänyt, saat hävityksen ryöpyssä korjata kylvösi hedelmät.»
Maalarin tai runoilijan mielikuvissa ei liene koskaan väikkynyt kuvaa niin synkästä ja kamottavasta tuhonennustajasta kuin Arbakeesta hänen singotessaan ennustusta, jonka kohtalo niin kaamealla tavalla toteutti. Aamuhämärä, joka kalventaa kaunottarenkin nuorteat posket, antoi hänen juhlallisille ja komeille piirteilleen kalmanvärin, musta, tuuhea tukka varjosi niitä, tumma, laaja viitta liehui ilmassa, nyrkkiin puristettu, voimakas käsi oli ilmassa koholla, välkkyvät silmät, hurjasta ilosta palaen — siinä oli profeettaa, siinä oli paholaista.
Hän siirsi katseensa kaupungista ja merestä — hänen eteensä levisivät viljavan Kampanian viinitarhat ja vainiot. Kaupungin vanhanaikuiset portit ja muurit — osittain pelasgilaista alkuperää — eivät tuntuneet sen laajuutta rajottavan. Joka taholla kohosi huviloita ja kyläsiä Vesuviuksen rinteillä, joka ei silloin vielä ollut niin jyrkkä ja korkea kuin nykyisin. Sillä niinkuin itse Roomakin oli rakennettu sammuneelle tulivuorelle, yhtä huolettomina etelän asukkaat uskalsivat asettua asumaan tulivuoren vehreälle ja viinisatoiselle rinteelle, sillä he arvelivat sen tulen ikipäiviksi sammuneen. Yhdeltä kaupunginportilta alkoi hautajono, kooltaan ja rakenteeltaan mitä kirjavin kokoelma. Kaiken yllä kohosi tuon kauhunvuoren pilvipeitteinen huippu, ja sen vaihtelevista valohäivähdyksistä paljastui siellä täällä syviä rotkoja ja säröisiä kallionkielekkeitä, jotka olivat edellisten hävitysten todistuksia ja tulevista tuhoista ennustivat — mutta ihmiset ovat sokeita!
Vaikeata on käsittää, minkätähden senaikuiset tarut usein kuvasivat näitä seutuja niin synkiksi ja kaameiksi; minkätähden runoilijat ovat juuri näille penikulmien laajuisille hymyileville tasangoille — Baiaeseen ja Misenumiin kuvanneet helvettinsä sisäänkäytävän ja kynnyksen — Akeroninsa ja tarunomaisen Styksinsä; miksikä näille Flegraen[31] niityille, jotka silloin viiniä hersyivät, on jumalat pantu kamppailemaan, ja titanit viety hurjaan otteluun taivaanvoimien kanssa — ellemme oleta, että jo silloin mielikuvitus näki tulen ja hävityksen ruhjomissa vuorenhuipuissa olympolaisen moukariniskun vaikutusta.
Mutta ei vaiteliaan tulivuoren rauhallinen ja kalju kiire, ei vainioiden vehmas vehreys, ei surunvoittoinen hautajono, eivät ylellisen kansan loistavat huvilat — nyt Arbakeen silmää kahlinneet. Vesuviuksen rinteeltä laskeutui tasangon laitaan kapea, ruokkoamaton polku, jonka alasvierähtäneet kivijärkäleet ja tuuheat villipensastot usein paikoin tukkivat. Sen juurella oli soinen lätäkkö; ja Arbakeen terävä silmä huomasi siellä elävän olennon, joka liikkui tuossa vetisessä liejukossa ja kumartui silloin tällöin ikäänkuin poimiakseen mudasta sen tuotteita.
»Haa!» hän sanoi ääneen, »minulla on siis seuraakin yötä yksin valvoessani. Vesuviuksen velho tuolla liikuskelee. Mitä! tutkiiko hänkin, niinkuin taikauskoiset luulevat, tutkiiko hänkin suuria tähtiä? Harjottaako hän magian houretta kuunpaisteessa vai kokooko hän (kuten hänen asennostaan käy päättäminen) suosta myrkyllisiä yrttejä? Hyvä, minun täytyy oppia tuntemaan tuo työkumppalini. Joka tietoon pyrkii, sille ei mikään inhimillinen muoto saa olla halveksittavaa. Halveksittavia olette vain te — te lihavat ja laiskat olennot — ylellisyyden orjat — tyhjät vetelehtijät — jotka vain aistejanne tyydyttäen kuvittelette, että maaparka kyllä jaksaa kasvattaa teille yhtaikaa sekä myrtin että laakerin. Ei, vain viisas ymmärtää nauttia. Meille vain on oikea nautinto suotu, kun äly, sydän, kokemus, tieto, taito, mielikuvitus, kaikki yhtyvät ja mahtavan virran lailla vihdoin päätyvät aistien mereen! — Ione!»
Lausuttuaan viimeisen, ihastuttavan sanan Arbakes vaipui jälleen syviin mietiskelyihin. Hän seisoi paikallaan, katse tuijotti maahan; kerran parin hän hymyili iloisesti ja jättäessään tornin hakeakseen vuodetta hän mutisi: »Jos kuolema on niin lähellä, täytyy minun ainakin voida sanoa, että olen rakastanut — Ionen täytyy tulla omakseni.»
Arbakeen luonne oli niin monisotkuista kudosta, että siinä asuva henkikin usein sekaantui ja hämmentyi. Hänessä, valtikkansa menettäneen hallitsijasuvun viimeisessä vesassa, unohdetun kansan jälkeläisessä asusti se tyydyttämättömän ylpeyden henki, joka aina jäytää voimakasta luonnetta; se tuntee vasten tahtoaan sinkoutuneensa pois siitä maaperästä, jolla hänen esi-isänsä loistivat, ja johon luonto ja syntyperä olivat hänet täysin oikeuttaneet. Tämä tunne ei ole myötämielinen, se on sodassa yhteiskunnan kanssa, se näkee vihollisen jokaisessa ihmisessä. Mutta tällä kerralla ei tällä tunteella ollut tavallista seuralaistaan, köyhyyttä. Arbakes oli rikas ja hän oli siten Rooman ylhäisinten veroinen; ja se antoi vapaat kädet hänen intohimoilleen, joita eivät tavallinen työntouhu tai valtiotoimet tyydyttäneet. Kulkien maasta toiseen ja nähden kaikkialla vain Roomaa, hän sai yhtämittaa uutta yllykettä yhteiskuntavihalleen ja nautinnonhalulleen. Hän oli ikäänkuin suuressa vankilassa, jossa hän kuitenkin sai tyydyttää intohimonsa vaatimuksia. Kun hän ei voinut tästä vankilasta vapautua, oli hänen ainoa päämääränsä sentähden koettaa tehdä siitä palatsi. Egyptiläiset olivat ammoisista ajoista asti taipuvia aistillisiin nautintoihin. Arbakes oli perinyt sekä tämän taipumuksen että hehkuvan mielikuvituksen, joka tämän paheen jalostaa. Mutta epäsosialisena nautinnoissaan niinkuin vakavissa askarteluissaankin, ja hyväksymättä ketään itseään ylemmäksi tai edes rinnalleen, hänellä ei ollut juuri lainkaan tovereita, huomioittamatta hänen mässäyksiensä alttiita orjia. Hän oli suuren haaremin yksinäinen isäntä. Mutta hänkin tunsi pian joutuneensa saman kyllästymyksen valtaan, joka on kaikkien sellaisten kirouksena, joiden äly on heidän toimiaan ylevämpi, ja mikä ensinnä oli äkillisen intohimon puuskaa se laimeni vähitellen totutuksi tavaksi. Aistihuumauksista toinnuttuaan hän koetti jälleen kohottautua syventymällä tieteellisiin tutkimuksiin, mutta kun hänen päämääränsä ei suinkaan ollut edistää yhteiskuntaa, halveksi hän kaikkea käytöllisen ja hyödyllisen tutkimista. Hänen synkkä mielikuvitusvoimansa askarteli mieluummin tuollaisissa haavemaisissa, salakähmäisissä puuhissa, jotka aina ovat olleet omituisten ja yksinäisten luonteitten mielihaluja, ja joihin häntä hänen rohkea, ylväs luonteensa ja hänen kansansa mystilliset muistitiedot kiihottivat. Hyljäten silloisen pakanamailman sekaiset uskonnolliset käsitteet hän luotti sitä enemmän inhimillisen tiedon voimaan. Hän ei tuntenut (tuskinpa kukaan niitä sen paremmin siihen aikaan tunsi) niitä rajoja, jotka luonto asettaa tutkimuksillemme. Huomatessaan, että kuta korkeammalle ihmisen tiedot kohosivat sitä enemmän ihmeitä hän kohtasi, hän kuvitteli, että luonto ei vain omassa kiertokulussaan esitä meille ihmeitä, vaan että se itsekin joutuu pois oikealta radaltaan jonkun suuren hengen taikavoimasta. Siten hän haki tietoa sen rajojen tuolta puolenkin, erehdysten ja varjojen maasta. Tähtitieteellisistä totuuksista hän hypähti tähtitaikaisiin kuvitelmiin; kemian löydöistä hän joutui magian aavemaisiin sokkeloihin; ja hän, joka epäili jumalten voimaa, uskoi järkähtämättömästi ihmisen kykyyn. Magia, jota siihen aikaan kaikki n.s. viisaat innokkaasti harjottivat, oli oikeastaan itämaista alkuperää. Se oli aivan vieras kreikkalaisten aijemmalle filosofialle; Se tuli Kreikkaan ensikertaa erään Ostaneen toimesta, miehen, joka Kserkseen joukkoja seuraten joutui herkkäuskoisten kreikkalaisten pariin levittämään Zoroasterin juhlallista taikauskoista oppia. Keisarien aikana se tuli tutuksi myöskin Roomassa (ja joutui Juvenaliin purevan vitsonnan esineeksi). Magia liittyi läheisesti Isiksen palvontaan ja egyptiläisen jumalanpalveluksen kautta levisi myöskin usko egyptiläiseen taikuuteen. Teurgia eli siunausta tuottava magia — goetia eli musta ja paha henkimanaus olivat täydessä vauhdissa kristillisen ajanlaskun ensimäisellä vuosisadalla; ja Apolloniuksen taikakeinot voittivat Faustuksen taiat. Kuninkaat, hovilaiset, viisaat, kaikki pelkäsivät tuon hirvittävän voiman haltijoita. Ja synkkä Arbakes oli myöskin noita mahtavia loihtijoita. Hänen maineensa ja keksintönsä tunsivat kaikki, jotka vähänkin magiaa viljelivät, he pitivät häntä suorastaan kuolematonna. Mutta hänen jokapäiväiseen kunnioitettuun nimeensä ei osattu sovelluttaa mustan tieteen harjottajan mainetta; hänen oikeata nimeään ei Italiassa tiedetty, sillä »Arbakes» ei ollut alkuperin egyptiläinen vaan medialainen nimi, joka vanhan ajan kansojen yhtämittaisessa sekaannuksessa oli tullut yleiseksi myöskin Niilin laaksossa. Monesta syystä, osaksi ylpeydestä osaksi poliittisista syistä (hän oli nuorena yllyttänyt kapinaan Roomaa vastaan) hän salasi oikean nimensä ja arvonsa. Mediasta hän ei ollut muuta lainannutkaan kuin nimen, ja siinä, missä hänen egyptiläiset toverinsa kunnioittivat kuninkaallista alkuperää, siinä magian harrastajat tunnustivat suuren mestarin. Hän otti vastaan heidän kunnianosotuksensa salaperäisen juhlallisesti ja Suur-Kreikassa ja Idässä hän oli jo hänen tunnettu nimellä: »Hermes, tultasuitsevan vyön omistaja.» Hänen viisastelevat päätelmänsä, ja hänen tietoja näyttävät oppinsa, jotka ilmestyivät moniosaisessa teoksessa, olivat niiden »kiellettyjen taitojen» todistuksia, jotka efesolaiset kristityt iloisina, vaikka ehkä myöskin kaivaten viskasivat tuleen ja riistivät siten jälkimailmalta näytteet paholaisen aikaansaamasta villityksestä.
Arbakeen tieto oli vain älyyn perustuvaa; se ei kammonut mitään moralisia lakeja. Hän arveli, että jos kerran ihminen pystyi pitämään aisoissa suurta joukkoa, se pystyi älynsä voimalla myöskin kohoumaan sen yläpuolelle. »Jos», hän teki johtopäätöksiä, »jos minä kykenen laatimaan lakeja, niin eikö minulla myöskin ole oikeus käskeä omia luomiani. Enemmänkin, eikö minulla ole oikeus pitää kurissa — halveksia — tuhota minua alempana olevien älyjen saannoksia?» Jos hänestä tätä tietä tuli konna, niin vetosi hän perusteluihin, joiden oikeastaan olisi pitänyt tehdä hänestä hyveellinen — nimittäin henkisiin kykyihinsä.