Jokaisessa on enemmän tai vähemmän vallanhimoa; Arbakeessa tämä himo vastasi hänen muutakin luonnettaan. Se ei ollut taipumusta vain ulkoiseen ja raakaan etevämmyyteen. Hän ei halunnut kultaa ja purppuraa, noita alhaisen vallanhimon tunnusmerkkejä. Kun hänen nuoruutensa kunnianhimoiset aikeet olivat savuna haihtuneet, oli tilalle jäänyt halveksintaa — hänen ylpeytensä, hänen vihansa Roomaa kohtaan — Roomaa, joka silloin oli koko mailma (Rooman ylvästä nimeä hän halveksi yhtä voimakkaasti kuin roomalaiset puolestaan barbareja) — ei ollut sallinut hänen koskaan pyrkiä saamaan toista ulkonaisesti valtaansa, sillä sehän olisi tietänyt asettua keisarin kätyriksi. Hänenkö, kuulun Ramses-suvun jälkeläisen — pitäisi panna toisen käskyjä täytäntöön, saada valta toisen kädestä! Jo pelkkä ajatuskin siihen suuntaan sai hänet raivoon. Hyljätessään siis sen vallanhimon, joka tyytyy ulkonaiseen valtaan, hän pyrki käyttämään niitä vallanhimon voimia, jotka taluttavat ihmissydämiä. Kunnioittaen siis henkistä voimaa maaemon suurimpana lahjana hän mielellään tunsi sen itsessään sykkivän huomatessaan sen vaikutukset kaikissa niissä, jotka joutuivat häntä lähelle. Sentähden hän aina hakikin nuoria — siksipä hän heitä koetti vangita ja johtaa. Hän valikoi alamaisensa ihmismielistä — hän tahtoi hallita näkymätöntä ja aineetonta valtakuntaa! Ellei hän olisi ollut niin aistillinen ja niin rikas, olisi hän asettunut uuden uskonnon perustajaksi. Nyt hänen työtarmonsa väsähti alituisissa nautinnoissa. Paitsi tuota halua tavotella henkistä herruutta (tavallinen viisaitten turhamaisuus!) innoitti häntä lisäksi outo haaveellinen harrastus kaikkeen sellaiseen, mikä jollakin tavalla koski hänen esi-isiensä salaperäistä maata. Vaikka hän ei uskonutkaan maansa jumaliin, uskoi hän ainakin niitä esittäviin vertauskuviin — tai ehkä paremmin, hän tulkitsi vertauskuvatkin omalla tavallaan. Hän tahtoi pitää pystyssä egyptiläisen uskonnon, koska siten säilyisi edes varjo ja muisto sen entisestä vallasta. Senvuoksi hän lahjotti Osiriin ja Isiksen alttareille kuninkaallisia omaisuuksia ja haki innokkaasti niiden papistoon uusia ja rikkaita jäseniä. Kun papinvala oli vannottu, hän valikoi niiden joukosta, jotka hän oli uhreikseen määrännyt, toverit öisiin irstailuihinsa, osaksi syystä että hän siten sai heidät parhaiten vaikenemaan, osaksi koska hän siten sai vaikutuksensa heihin kiinteämmäksi. Siitä johtui hänen menettelynsä Apekidesta kohtaan ja tässä erikoistapauksessa vaikutti lisävoimana hänen intohimonsa Ioneen.

Hän ei viihtynyt kauaa samalla seudulla; mutta mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän hän oli altis uusia näköaloja hakemaan ja hän oli oleskellut Kampanian herkullisissa kaupungeissa jo niin pitkän ajan, että häntä itseäänkin ihmetytti. Hänen ylpeytensäkin jossakin määrässä vaikutti hänen valintaansa. Epäonnistuneen salahankkeensa jälkeen hän ei voinut enää asua niissä kuumissa maissa, joita hän piti laillisena perintöomaisuutenaan, mutta jotka nyt voitettuina ja masennettuina nöyrtyivät Rooman kotkanmerkkien edessä. Roomaa itseä hän vihasi; eikä hän mielinyt lähteä rikkauksillaan kilpailemaan hovin suosikkien kanssa ja joutua itse varjoon hovin verrattoman loiston rinnalla. Kampanian kaupungit tarjosivat hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä kaipasi — erinomaisen ilmaston suloja ja rehevän sivistyksen hienostuneita muotoja. Häntä ei loukannut nähdä täällä häntä itseään rikkaampia; hänen rikkauksilleen ei täällä ollutkaan kilpailijaa; hänen ei liioin tarvinnut pelätä kateellisen hovin vakoojia. Niinkauan kuin hän oli rikas, ei kukaan välittänyt hänen erikoispuuhistaan. Hän sai kulkea mustalla tiellään rauhallisena ja turvassa. Aistillisten ihmisten kirouksena on, että he vasta sitten oppivat oikein rakastamaan, kun heidän aistinsa jo ovat ehtineet tylstyä. Nuoruuden tuli on vähitellen sammunut ainaisessa himojen viljelyksessä; heidän sydämensä on jo väsynyt. Tavotellessaan ikuisesti rakkaudennautintoa ja palavan mielikuvituksensa avulla arvioidessaan sen viehätysvoiman ehkä liian korkealle Arbakeskin oli tuhlannut parhaat miehuusvuotensa löytämättä halujensa tyydykettä. Aamun kaunotarta seurasi päivän kaunotar ja varjot johtivat hänet harhaan, kun hän itse oliota ajoi takaa. Vasta kun hän kaksi vuotta ennen tämän kertomuksen tapahtuma-aikaa kohtasi Ionen, hän huomasi heti ensi hetkessä, että vain Ione kykeni hänessä herättämään todellista rakkautta. Hän oli silloin jo siinä iässä, jolloin ihminen näkee toisella puolellaan kuluneen nuoruuden, toisellaan harmaana sarastavan vanhuuden — iässä, jolloin me olemme kiihkeämpiä kuin koskaan ennen vakuuttamaan, ennenkuin on myöhäistä, itsellemme sitä, minkä olemme huomanneet välttämättömäksi elämämme nautinnoksi, elämän, jonka valoisan puolen olemme taaksemme jättäneet.

Osottaen sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, jonka vertaista hänellä ei ollut ollut tavallisia nautintojaan järjestäessään Arbakes ryhtyi vallottamaan Ionen sydäntä. Hän ei tyytynyt vain itse rakastamaan, hän tahtoi myöskin, että häntä rakastettiin. Tätä toivoen hän oli perustanut kaikki kauniin napolittaren yhä kehittyvään nuoruuteen. Ja kun hän tiesi, kuinka voimakas hengen vaikutus voi olla sellaisiin, jotka itse älyään viljelevät, hän oli tätä silmällä pitäen suunnitellut Ionelle mitä huolellisimman kasvatuksen; hän oli vakuutettu siitä, että Ione silloin parhaiten kykeni oikein arvostelemaan hänen vaatimuksiaan hänen lempeensä — nimittäin oikein arvostelemaan luonnetta, joka rikollisena ja paheellisenakin oli pohja-aineksiltaan voimakas ja jalo. Jotta hänen luonteensa selvempänä piirtyisi, hän kehotti Ionea seurustelemaan hengettömien nautiskelijoiden parissa, hän toivoi näet, että Ionen luonne, korkeampiin päämääriin pyrkivänä, pian kaipaisi hänen seuraansa ja että verratessaan häntä toisiin Ione vihdoin oppisi rakastamaan häntä. Hän oli unohtanut, että kuten auringonkukka hakee aurinkoa, nuoruuskin löytää nuoruuden, kunnes hänen mustasukkaisuutensa Glaukusta kohtaan oli äkkiä hänelle hänen erehdyksensä paljastanut. Siitä hetkestä asti — vaikkei hän vielä tiennyt, kuinka paljo hänellä oli syytä pelätä — sai hänen niin kauan kurissa pidetty intohimonsa väkivaltaisemman ja rajumman muodon. Ei mikään sytytä lemmenliekkiä herkemmin kuin mustasukkaisuus; siitä kasvaa pian hurja, sammuttamaton palo; se unohtaa lempeyden ja hennon; se saa itseensä jotakin väkivaltaista — julmaa — vihaa.

Arbakes päätti hetkeäkään enää tuhlaamatta ryhtyä varovaisiin ja seurauksiltaan varmoihin toimenpiteisiin. Hän päätti itsensä ja kilpailijansa väliin nostaa ylipääsemättömän sulun; hän päätti vallata Ionen ruumiin. Tässä rakkaudessa, jota oli niin kauan valmisteltu ja jota oli ravittu puhtaammilla toiveilla kuin pelkillä aistihimoilla, ei häntä tosin pelkkä omistaminen tyydyttänyt. Hän ei tahtonut vallata vain Ionen kauneutta, vaan myöskin hänen sydämensä ja henkensä. Mutta hän kuvitteli, että kun hän rohkealla rikoksella ensin on Ionen muista ihmisistä eristänyt ja hänet sitonut kahleilla, joita ei yhden miesmuistin aikana katkota, Ione olisi pakotettu suuntaamaan ajatuksensa vain häneen; taikatempuillaan hän sitten täydentäisi vallotustyön ja seuraamalla roomalaisten ja sabinitarten mainiota esimerkkiä vahvistettaisiin väkivalloin saatu herruus lempeämmillä keinoilla. Tähän päätökseen häntä olivat yllyttäneet hänen tähdistä saamansa ennustukset. Ne olivat usein, jo vuotta ennen ja juuri kuluvaa kuukautta varottaneet käännekohtana, jolloin jokin hirvittävä onnettomuus uhkaa häntä, vaanii suorastaan hänen henkeään. Hänen toimiaikansa oli siis rajotettua ja tarkkaan määrättyä. Hän päätti siis kuolevan hallitsijan lailla koota hautaussaattoonsa kaikki ne, jotka ovat hänelle rakkaita. Hän päätti, omien sanojensa mukaan, jos kerran kuolema hänet yllättää, saada edes tuntea eläneensä ja Ionen omakseen.

9 LUKU.

Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. — Ensimäiset merkit hirmuisen vihollisen raivosta.

Kun Ione astui egyptiläisen tilavaan eteishalliin, sama kammo, mikä oli hänen veljeensäkin tarttunut, valtasi nyt hänetkin. Jotakin pelottavaa ja varottavaa oli tuon synkän tebeläisen sfinksin rauhallisissa ja surullisissa piirteissä, niiden majesteetilliset ja intohimottomat muodot olivat marmoriin niin hyvin veistetyt: —

Ikivanhaa kokemusta kuvastaa sen katse, ikuista henkeä heijastaa sen silmä. —

Solakka etiopialainen orjatar hymyili vahingoniloisena ottaessaan hänet vastaan ja viittasi häntä seuraamaan mukanaan. Puolitiessä tuli Arbakes, juhlapuvussaan, välkkyvin jalokivin. Vaikka vielä olikin kirkas päivä, oli talo ylhäisten tapaan keinotekoisesti hämärretty, ja lamput loivat rauhallista ja hyvätuoksuista hohdettaan kirjaillulle lattialle ja komeaan pylväistöön.

»Ihana Ione», Arbakes virkkoi kumartuen tarttumaan hänen käteensä. »Sinä sokaiset päivän — sinun silmäisi säteily valaisee koko hallin — sinun hengityksesi täyttää sen hyvillä tuoksuilla.»