»Minä laulan niin kuin olen oppinut», Nydia vastasi huoaten.
»Opettajasi on silloin ollut onnettomasti rakastunut, kun — annahan kuulua joku iloisempi sävel! Älähän, Nydia, anna minulle soittimesi!» Totellessaan kehotusta Nydia joutui koskettamaan Glaukuksen kättä ja tämä kosketus sai hänen rintansa kohoilemaan ja hänen poskensa läikähtämään. Vain toisissaan askartelevat Ione ja Glaukus eivät huomanneet noita oudon ja varhaiskypsän liikutuksen merkkejä, sellainen liikutus jäyti sydäntä, jota mielikuvitus elävöitti, mutta joka sai luopua kaikesta toivosta.
Ja nyt heidän eteensä levisi sama rauhallinen, siintävänvälkkyvä meri, joka vielä nytkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä avautuu samoilta jumalaisilta rannoilta katsojan silmille. Ilmasto, joka vielä nytkin raukaisee vienolla, kirkemäisellä sulollaan, joka tahattomasti ja salataioin sitoo meidät itseensä, karkottaen meistä jokaisen ajatuksen vaivaloisesta työskentelystä, hurjan tavottelun äänet, elämän taistelut ja touhun, se täyttää meidät raikkain ja lempein unelmin, se antaa sielumme tuta sitä välttämätöntä, mikä on vähimmän maallista, niin että itse ilmakin tuntuu innoittavan meitä ikävöimään ja janoamaan rakkautta. Joka sinussa asuu, se tuntuu jättäneen maan kaikkine katkerine tuskineen — ja astuneen norsunluista tietä pitkin unelmien valtakuntaan. Nuoret, ilakoivat nykyisyyden neitoset — nuo Saturnuksen lapset, joita tämä aina himoitsee nielläkseen — ne näyttävät täällä olevan turvassa hänen otteiltaan. Mennyt — tuleva unohdetaan; me nautimme vain nykyhetkestä. Mailman puutarhan kukka — ihastuksen suihkukaivo — Italian Italia — ihana, siunattu Kampania! — turhamielisiä todella olivat titanit tahtoessaan täällä vallottaa itselleen toisen taivaan! Kukapa ei mielisi saada elää ainiaan täällä, missä Jumala tuntuu muuttaneen arkipäivän yhtämittaiseksi juhlapäiväksi — jossa ei mitään kysytä, mitään toivota, mitään pelätä niinkauan kun pilvet yllämme väikkyvät — meri jaloissamme loiskuu — ilma tuo tullessaan hienot viestit orvokeista ja oransseista — ja sydän vain yhdelle tunteelle alttiina ja vain yhtä ja ainoata tavottaen voi löytää huulet ja silmät, jotka hänelle vakuuttavat (oi, turhuuksien turhuutta!), että rakkaus yksin voi kaikkea uhmata ja ikuisesti kestää! Tällaisessa ilmassa ja tällaisella merellä atenalainen näki edessään paikan tunne-alaan sopeutuvat nymfin piirteet — hänen silmänsä tarkkasivat hienon posken hivelevää ruusunhohdetta, hän tunsi onnensa tavallisen elämän onnea suuremmaksi, hän rakasti ja tiesi, että häntä rakastettiin.
Menneitten aikojen inhimillisen intohimon esityksissä on runsaasti aikaeron synnyttämää viehättävyyttä. Me tunnemme itsessämme mielellämme sen siteen, joka yhdistää meidät etäisimpiinkin aikakausiin: ihmiset, kansat, tavat ja laitokset häviävät; tunteet ovat ikuisia! — siinä sukupolvet toisiinsa yhdistävät siteet. Mennyt elämä herää uudelleen kun sen tunteet meissä puhkeavat — se elää meissä itsessämme! Mikä oli, on aina! Taikavoimaa, joka kuolleet herättää ja elävöittää unohdettujen hautojen tomun, sitä voimaa ei ole kirjailijan taidossa, vaan lukijan sydämessä!
Etsittyään turhaan Ionen silmiä — ne harhailivat muualle hänen katsettaan vältellen — atenalainen tukahdutti tunteensa, joita onnellisemmat ajatukset olivat innoittaneet kuin ne olivat, jotka Nydian laulun olivat värittäneet, ja hän alotti matalalla ja vienolla äänellä:
Glaukuksen laulu.
Kuin haahti sinehen aaltojen,
Niin syömeni lempehen laskihen,
Se tunteeni tulvassa huoleti häilyy.
Ja sielusi säihkyä aallot päilyy.
Ne milloin kuohuu ja vaipuu milloin,
Vuoks hymysi, vuoksi kyynelies,
Ja niin kuni tähdet, mi syttyvät illoin,
On tielleni oppaana katsehes.
Sun tahtohos haahteni syviä sous.
Ja pilviä kohti se syöksyin nous,
Mun iloni, eloni onpi sun hurmas,
Ja katsehes synkkä mun onneni surmas.
Ah, sulompi kuolla on loistohon lempes
Kuin haipua edessä katsees hyyn,
Mut sulointa ompi huumassa hempes
Sun sielusi raueta säteilyyn.
Laulun viimeisten sanojen häipyessä meren aaltoihin Ione kohotti silmänsä — ne kohtasivat hänen rakastettunsa katseen. Onnellinen Nydia! — onnettomuutesi on sinun onnesi, sillä sinä et voinut nähdä sitä lumoavaa katsetta, joka sanoi niin paljon — joka silmästä teki sielun äänen — joka lupasi vaihtelun mahdottomuutta!
Mutta vaikka tessalitar ei voinutkaan tätä katsetta huomata, niin hän ymmärsi toki sen merkityksen äänettömyydestä — heidän huokailuistaan. Hän painoi kädet lujasti rinnalleen puristaakseen sinne katkerat ja kateet ajatuksensa; ja sitten hän kiiruhti puhumaan, sillä äänettömyys oli hänestä sietämätöntä.