»En käsitä sanaakaan kuvauksestasi», Nydia keskeytti. »Minä ymmärrän vain, ettette muistuta toisianne, ja se ilahuttaa minua.»
»Miksi niin, Nydia»? Ione kysyi.
Nydia punastui lievästi. »Koska», hän alkoi kylmästi, »olen aina kuvaillut mielessäni teidät erinäköisiksi ja on aina mieluista kuulla, ettei ole erehtynyt.»
»Ja mihinkä olet Glaukusta verrannut?» Ione kysyi lempeästi.
»Soittoon», Nydia vastasi maahan katsellen.
»Olet oikeassa», Ione ajatteli itsekseen.
»Ja mihinkä vertaat Ionea?»
»En voi vielä sanoa», sokea tyttö vastasi. »En ole tuntenut häntä vielä kyllin kauan voidakseni löytää hänelle sopivaa vertauskohtaa.»
»Minä sanon sen sinulle», Glaukus virkkoi innoissaan. »Hän on kuin aurinko, joka lämmittää — kuin aalto, joka virkistää.»
»Aurinko polttaa joskus ja aaltoon toisinaan hukkuu», Nydia vastasi.