»Ota nämä ruusut», Glaukus sanoi, »niiden tuoksusta sinä tunnet Ionen.»
»Ah, ruusut kuihtuvat!» napolitar virkahti ilakoiden.
Tällaisessa haastelussa hetket kuluivat — rakastuneet olivat onnellisia, sillä lempi hymyili heille; sokea tyttö yksin tunsi sen kolkkouden — sen tuskat — kateuden ailut ja pistot.
Veneen liukuessa eteenpäin Glaukus tarttui taas lyyraan ja siveltyään sen kieliä hyväilevin sormin hän kajahutti niin rohkean ja iloisen laulun, että Nydiakin heräsi haaveistaan ja huudahti ihastuksesta.
»Näethän, lapseni!» Glaukus huudahti, »että minä osaan loihtia esiin lemmen oikean luonteen ja että olin väärässä sanoessani, ettei onni voi olla iloista. Kuule, Nydia! Kuule, rakas Ioneni! Ja kuulkaa!»
Venuksen synty.
1.
Kuni tähtönen taivaan heljän,
Kuni unelma ihmemaan,
Nous laineista siintävän seljän
Iki-Lemmetär hurmassaan.
Ja hymyten taivas hohti
Nyt kumpuja Kypron kohti,
Ja metsät hiljaa huohui,
Ja elämä uusi kuohui
Nyt runsasna, riemuiten
Maan suonissa syttyen.
Terve, terve, oi sullen!
Nuo aallokot värjyvät, aavat,
Nuo pilvyet puuntavat,
Ne loistonsa sulta saavat,
Ne eloas tulvivat.
Terve, terve, oi ootetullen!
Sä siivin kiitäen kirkkain
Tulit tienoilta läntisen,
Maan lapsille lohtua virkkain
Ja tenhoja taivaitten.
Sua varjossa kaukorantain
Ajan impyet oottivat,
Ens suukon sinulle antain
Sun lemmityks lausuivat.
2.
Kuin simpukka venhossansa
Hän loistavi helmenä sen!
Se valavi purppuratansa
Lumirinnallen, poskillen
Ja käsillen hohtavillen,
Hämihehkuhun syttyvillen.
Ja venho se hiljaa ees
Ui laineilla liekkuen,
Valo väikkyen verhoo sees
Tuon taivahisen.
Terve, oi terve sullen!
Sun oomme me, iäti sun;
Joka liikkuva vehryt lehti,
Joka laine mi elää ehti,
Joka huokaus tuulten
Joka hymyily huulten
Sun suomaas on, siunatun.