3.
Ja sinä, sä armaani ainoinen,
Kun silmihis suloihin katselen,
Niin syntyvän silloin uudelleen
Nään Venuksen katsehes seijanteen,
Hän luomies kehdossa kirkasna hohtaa;
Kas, nyt hän esihin ennättäy
Ja täydessä loistossa luokseni käy.
Terve, oi sullen!
Niin, nousevi hän kuni helmasta veen
Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen,
Lumot kaunon mi kohtaa.
Hän nousevi niin kuni helmasta veen,
Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen.
Venus, terve, oi, sullen!
3 LUKU.
Hartaushetki.
Apekides ja natsarealainen olivat saapuneet Sarnuksen rannalle. Tuo joki, joka nyt on ehtynyt pieneksi puroksi, virtasi muinoin iloisena mereen, kantoi aalloillaan lukemattomia laivoja ja sen kalvoon kuvastuivat Pompeijin puutarhat, viiniköynnökset, palatsit ja temppelit. Sen meluisimmilta ja vilkkaimmilta kujilta Olintus poikkesi polulle, joka vei jonkun matkan päähän rannasta olevaan siimeiseen lehtoon. Tämä lehtokuja oli iltaisin pompeijilaisten mielipaikka, mutta kuumina ja touhukkaina päivänhetkinä se oli autio, ja silloin siellä tapasi vain joitakuita leikkiviä lapsia, jonkun mietiskelevän runoilijan tai jonkun kinastelevan filosofiparin. Eteläisimmässä kolkassa näki pyökkipuu-istutuksia, niiden lehvistö oli mitä moninaisimpiin ja herkullisimpiin muotoihin leikelty. Tuhansia erilaisia kuvioita siellä näki, tuossa fauneja ja satyreja esittäviä, tässä on Egyptin pyramidia jäljitelty, tuolla näet lehvistöön leikatun jonkun huomatun tai arvokkaan kaupunkilaisen nimen. Sillä huono maku on yhtä vanha kuin hyväkin. Ja Hackneyssa ja Paddingtonissa sata vuotta sitten eläneet korkotuloiset kauppiaat eivät osanneet uneksiakaan, että he olivat saaneet mallit omiin pyökki-istutuksiinsa Rooman silotetuimmalta aikakaudelta, Pompeijin puutarhoista ja pyylevän Pliniuksen huvilasta.
Tämä puistikko oli nyt, keskipäivän auringonsäteitten pudotessa kohtisuoraan kuihtuneiden lehtien lomitse, aivan tyhjä — ja vain Olintuksen ja papin muodot siellä rikkoivat autiuden. He istahtivat puitten lomaan asetetulle penkille; joelta, jonka aallot välkkyen soluivat heidän editseen, tuntui vieno tuulenhenki. Istujat olivat omituinen pari: toinen nuorimman uskonnon tunnustaja — toinen mailman vanhimman uskonnon pappi.
»Oletko ollut onnellinen senjälkeen kun minut niin äkkiä jätit?» Olintus kysyi. »Onko sielusi saanut rauhan tuossa papillisessa puvussasi? Oletko Jumalan ääntä kaivatessasi löytänyt lohdun Isiksen oraakkelin kuiskauksesta? Huokauksesi, surullinen, tuijottava katseesi vastaavat minulle samaa mitä olen itsekseni aavistellutkin.»
»Ah», Apekides vastasi väsyneesti. »Sinä näet edessäsi onnettoman ja musertuneen miehen! Nuoresta alkaen olen uneksinut hyveen ihanteista. Olen kadehtinut niiden miesten pyhyyttä, jotka kallioluolissa ja yksinäisissä temppeleissä ovat saaneet tuta ylimaallista kosketusta. Päiväni ovat kuluneet kuumeisiin ja turhamaisiin toiveihin, yöni haihtuneet ilkamoiviin, mutta juhlallisiin näkyihin. Erään petturin salaperäiset viittaukset saivat minut houkutelluksi pukeutumaan näihin vaatteisiin — koko olentoni (tunnustan sen sinulle suoraan) on joutunut kapinaan itsensä kanssa siitä mitä olen nähnyt ja mihinkä olen joutunut mukaan! Totuutta etsiessäni minusta onkin tullut valheen palvelija. Samana iltana, jolloin viimeksi toisemme tapasimme, minua kannusti uusi toivo, jonka tuo sama petturi oli minussa herättänyt, petturi, joka minun olisi pitänyt jo paremmin tuntea. Minä olen — mutta älkäämme puhuko siitä — riittää, kun sanon, että olen ollut ajattelematon ja valapatto. Verho on nyt ainaiseksi silmiltäni poistunut. Olen huomannut kehnoksi sen, jota ennen puolijumalana kunnioitin. Mailma mustenee silmissäni. Olen vajonnut surun syvimpään alhoon. En tiedä enää, onko jumalia, olemmeko vain kohtalon leikkikaluja, odottaako meitä tämän rajotetun ja raskaan nykyisyyden jälkeen tuho vai uusi elämä; kerro minulle uskostasi; pelasta minut näistä epäilyksistä, jos siihen pystyt.»
»En ihmettele», natsarealainen vastasi, »että olet harhateille joutunut ja että sinulla on epäilyksesi. Kahdeksankymmentä vuotta sitten ei ihmisellä vielä ollut selvää varmuutta Jumalasta tai haudantakaisesta tulevaisuudesta. Niille, joilla on korvat kuulla, ovat uudet totuudet selvinneet — taivas, todellinen Olympos, on auennut niille, joilla on silmät. Katso siis ja kuule!»
Ja sellaisen miehen vakavuudella, jolla itsellä on luja usko ja into käännyttää muita, natsarealainen selitti Apekideelle pyhän kirjan totuuksia. Hän kertoi Kristuksen kärsimyksistä ja ihmeistä; hän itki puhuessaan. Hän siirtyi sitten taivaaseenastuneen Vapahtajan kunniaa kuvaamaan ja selittämään ilmotuksen ennustuksia. Hän kuvaili vain hyveelle pyhitettyä puhdasta, aistitonta taivasta — sitä tulta ja tuskaa, mikä on synnin ja rikoksen palkka.