Pakanuuden kannattajissa ei ollut läheskään sellaisia epäilyjä Jumalan ihmiskuntaa pelastavan uhritoimen mittaamattomuudesta kuin myöhemmin kääntyneissä. Pakana oli tottunut uskomaan, että jumalat elivät mailmassa, että he olivat saaneet inhimilliset muodot, että heillä oli inhimillisiä intohimoja, tekivät työtä ja saivat tuta onnettomuutta kuten ihmisetkin. Eikö Alkmenen poika,[34] jonka alttarit lukuisissa kaupungeissa suitsuivat pyhää vihkisavua, ollut sankaritöitään suorittanut ihmiskunnan parhaaksi? Eikö suuri dorilainen Apollo ollut mennyt hautaan sovittamaan mystillistä rikosta? Nuo taivasten jumalat olivat olleet mailman lainsäätäjiä ja hyväntekijöitä, ja kiitollisuus oli ihmisen johtanut niitä palvomaan. Senpätähden pakanasta ei tuntunutkaan uudelta eikä oudolta oppi, että Kristus oli tullut taivaasta, että kuolemattomasta oli tullut kuolevainen ja että hän oli ottanut kestääkseen kuoleman tuskan. Ja päämäärä, jonka takia Hän kärsi ja kesti, tuntui Apekideestä suunnattomasti ihanammalta kuin ne pyrkimykset, jotka olivat vanhan käsityksen jumalat saaneet manalassa käymään ja kuoleman kujia kulkemaan! Eikö ollut todella jumalan arvoista laskeutua tänne valituksen laaksoihin hälventämään pilvet, jotka peittivät tulevaisuuden synkkää vuorta — ratkaisemaan viisaitten epäilyt — muuttamaan haparoinnin varmuudeksi — omalla esimerkillä opettamaan hyveellistä elämää — esiintymisellään selittämään haudan arvotuksen — ja todistamaan, ettei hengen kuolemattomuusjano ole turhan tavottelua! Tässä juuri oli noiden mainioiden miesten päätuki heidän yrittäessään parantaa ihmiskunnan tilaa. Ei mikään niin herkytä ihmisylpeyttä ja inhimillisiä toiveita kuin usko tulevaan tilaan eikä mikään ole sotkuisempaa ja hämärämpää kuin pakanaviisaitten tätä salaperäistä kysymystä koskevat selitykset. Apekides oli jo aikoja sitten huomannut, että filosofien usko ei ollut joukkojen uskoa, että jos he salaisesti uskoivatkin jumalallisempaan voimaan, eivät he pitäneet viisaana tehdä tätä uskoa yleiseksi. Hän oli myöskin huomannut, että papitkin ivasivat sitä uskoa, josta he rahvaalle puhuivat, että jonkun ja joukon käsitykset eivät koskaan olleet yhtä. Mutta tämä uusi usko tuntui hänestä yhdistävän toisiinsa kaikki, filosofin, papin, kansan, sanansaarnaajat ja uskovaiset; he eivät kiistele ja väittele kuolemattomuudesta, he haastavat siitä selvänä ja varmana asiana; lupauksen suurenmoisuus häikäisi hänet, sen lohdunsanat rauhottivat. Kristinusko sai ensimäiset kannattajansa syntisten joukosta. Monet sen vanhimmista ja marttyyreistä olivat saaneet tuta paheellisen elämän katkeruutta, eivätkä sen väärät tarjonnat enää voineet houkutella heitä vakaan ja puhtaan hyveen poluilta. Kaikki tämän onnellistuttavan uskon vakuutukset vaativat katumusta — ne olivat aivankuin rikollisia ja synnintuntoisia varten! ja se voimakas häpeäntunne, jonka Apekideessa hänen viimeaikaiset irstailunsa olivat herättäneet, teki hänet herkäksi omaksumaan uskon, joka piti pyhänä tällaista katumusta ja joka lupasi taivaan iloa kääntyneelle syntiselle.
»Tule», natsarealainen virkkoi huomatessaan sanojensa vaikutuksen, »tule siihen hiljaiseen paikkaan, johon me kokoonnumme — me harvat valitut. Kuuntele siellä rukouksiamme, vakuuttaudu katuvien kyyneleittemme suoruudesta, ota osaa yksinkertaiseen uhriimme — se ei ole teuraseläimiä ja kukkaköynnöksiä, vaan se on sydämen alttarilla esitettyjä hurskaita ajatuksia. Kukat, joita me uhraamme, ovat lakastumattomia — ne kukkivat vielä silloinkin, kun meitä ei enää ole; niin, ne seuraavat meitä haudan tuolle puolelle, ne puhkeavat uuteen kukkaan taivaassa jalkojemme juureen, niiden ikuinen tuoksu ihastuttaa meitä, sillä ne ovat hengen kukkia; ne uhrit ovat voitettuja kiusauksia ja kaduttuja rikkomuksia. Tule, ah, tule! Älä hukkaa hetkeäkään; valmistaudu tästä alkaen tuohon suureen, tärkeään siirryntäpäivään, pimeästä valoon, surusta iloon, rikollisesta kuolemattomaan! Tänään on Jumalanpojan päivä, päivä, jota me vietämme juhlana. Vaikka me tavallisesti kokoonnummekin öiseen aikaan, on meitä jo nytkin jokunen koolla. Mikä ilo ja riemu meidät täyttääkään, kun me saamme viedä kadonneen lampaan pyhään laumaan!»
Apekideesta, jonka luonne pohjaltaan oli niin puhdas, tuntui Olintuksen esiintymisessä olevan jotakin erikoisen jaloa ja hyvänsuopaa — siinä oli hänestä henki, joka tunsi oman onnensa toisen onnesta — ja jonka suurena päämääränä on vain uusia tovereita johtaa ikuiseen autuuteen. Hän oli liikutettu, pehminnyt, voitettu. Hän ei ollut kyllin rohkea jäämään yksin; myöskin uteliaisuutta sekaantui hänen puhtaampiin ajatuksiinsa — hän halusi lähemmältä katsella niitä menoja, jotka huhu tiesi kuvata niin mustiksi ja eriskummallisiksi. Hän mietti hetken, katsahti papilliseen pukuunsa, ajatteli Arbakesta, värähti kauhusta, nosti katseensa natsarealaisen kirkkaaseen otsaan; siinä mies, joka on huolissaan ja tuskissaan — vain hänen hyvästään, hänen pelastuksestaan. Hän kietoi vaipan ympärilleen niin että se peitti kokonaan hänen muun pukunsa, ja sanoi: »Vie minua, minä seuraan sinua.»
Olintus puristi iloisena hänen kättään, ja sitten he astelivat joen rannalle, hypähtivät erääseen veneeseen, jommoisia tällä rannalla oli aina saatavissa. Vene lykättiin vesille; auringolta suojaava kangasverho esti ketään heitä huomaamasta; nopeasti he kulkivat virtaa alas. Eräästä heidän ohitseen lipuvasta veneestä kuului hempeää soittoa; veneen kokka oli kukin koristeltu; — se kulki merelle päin. »Noin», Olintus virkkoi surullisena »noin kulkevat nautintoa tavottelevat huolettomina ja aavistamatta pettymyksiään suurelle valtamerelle myrskyyn ja haaksirikkoon! Me sivuutamme heidät, ja saavumme rauhallisesti ja huomaamatta rauhan maahan.»
Apekides nosti päänsä ja huomasi auringon verhon aukosta erään noista iloisista veneessäolijoista — se oli hänen sisarensa. Rakastuneet olivat juuri sillä huvimatkalla, josta aijemmin olemme jo puhuneet. Pappi huokasi ja vaipui jälleen tuhdolleen. He saapuivat rannalle, jolla esikaupunkimaisesti matalat ja vähäpätöiset huonerivit ulottuivat aivan vedenpartaalle saakka. Noustuaan maihin ja sidottuaan veneen Olintus kuljetti pappia oikeata katusokkeloa pitkin ja vihdoin he saapuivat erään naapureitaan tavallista suuremman rakennuksen lukitulle ovelle. Olintus koputti kolmasti — ovi aukeni ja sulkeutui heti kun Apekides johtajineen oli astunut kynnyksen yli sisään.
He kulkivat aution atriumin kautta ja saapuivat suurehkoon huoneeseen, johonka oven sulkeuduttua heidän jälkeensä pääsi valoa vain pienestä ovenpäällisestä ikkunasta. Mutta ennenkuin he astuivat sisään, sanoi Olintus ovelle naputtaessaan: »Rauhaa teille!» Ääni vastasi sisältä: »Rauhaa keille?» »Uskoville!» Olintus vastasi ja ovi aukeni. Kaksi- tai neljätoista henkilöä istui puoliympyrässä puuhun veistetyn ristiinnaulitun edessä, vaijeten, ajatuksiin vaipuneina.
Olintuksen astuessa huoneeseen he katsahtivat häneen sanaakaan virkkamatta. Ennenkuin heitä puhutteli, natsarealainen polvistui, ja hänen huultensa liikkeistä ja ristiinnaulitun kuvaan suunnatuista katseista Apekides tiesi, että hän rukoili. Kun tämä oli ohi, kääntyi Olintus läsnäolevien puoleen ja sanoi: »Miehet ja veljet, älkää hämmästykö, vaikka tuonkin mukanani Isiksen papin. Hän on tähän asti elänyt sokeitten parissa, mutta pyhä henki on hänet valaissut — hän tahtoo nähdä, kuulla ja oppia.»
»Tapahtukoon niin», muuan joukosta sanoi; ja Apekides huomasi puhujan vielä nuoremmaksi, kuin hän itse olikaan, tälläkin oli elähtäneet ja kalpeat piirteet, syvälle painuneet silmät ilmaisivat niinikään uupumatonta ja kuumeista henkistä ponnistelua.
»Tapahtukoon niin», toinen ääni toisti. Joka näin puhui oli myöskin vasta mieheksi tullut; hänen ruskea ihonsa ja aasialainen asunsa ilmaisivat hänet Syyrian pojaksi — hän oli nuorempana ollut tavallinen rosvo.
»Tapahtukoon niin», kolmas ääni kuului. Ja kääntyessään ääntä kohden pappi näki edessään pitkä- ja harmaapartaisen, vanhan miehen, jonka hän tunsi rikkaan Diomedeen orjaksi.