»Tapahtukoon niin», koko joukko yhtaikaa toisti. — Siinä oli miehiä, jotka kahta poikkeusta lukuunottamatta olivat kansan alhaisoa. Näiksi poikkeuksiksi Apekides huomasi erään kaartinupseerin ja aleksandrialaisen kauppiaan.
»Emme vaadi», Olintus alkoi, »emme vaadi sinulta vaitiolon lupausta. Emme vaadi sinulta valoja (niinkuin aremmat veljistämme tahtoisivat), valoja, ettet meitä kavalla. Tosin ei ole mitään selvää lakia meitä vastaan, mutta joukko verenhimoisempana omia hallitsijoitaan vaanii meidän henkeämme. Niin, veljeni, eikö silloinkin kun Pilatus vielä epäröi, eikö kansa silloin kiljunut: 'Ristiinnaulitse Kristus!' Mutta me emme ole huolissamme turvallisuudestamme. Kavalla meidät joukolle, petä meidät jos tahdot — me olemme valmiit kuolemaan — iloisina me käymme jalopeuran kynsiin ja kidutuksen tuskaan — me uhmaamme haudan kummoa, ja mitä kuolema on rikolliselle, se on kristitylle ikuisuus.»
Heikko hyväksynnän mutina kuului joukosta.
»Tulet luoksemme tutkivana, palaa kääntyneenä! Uskontomme? — sinä näet sen. Tuo risti on meidän ainoa kuvamme, tuo kirja sisältää Kereemme ja Eleusiksemme salaisuudet. Hyveemme? — se on meidän elämäämme! Rikollisia olemme kaikki olleet; kuka meitä nyt voi jostain rikoksesta syyttää? Meidät on kaste entisestä pessyt. Mutta mikään ei ole omaa ansiotamme; kaikki on Jumalan. Tule tänne, Medon», hän puhutteli orjaa, joka kolmantena oli puoltanut Apekidestä, »sinä olet joukkomme ainoa, joka et ole vapaa. Mutta taivaassa viimeinen on ensimäinen; ja niin on meidänkin keskuudessamme. Avaa nyt kirja, lue ja selitä.»
Tarpeetonta lienee meidän pitemmältä seurata Medonin lukemista ja kokouksen kulkua. Nuo siihen aikaan niin oudot ja uudet opit ovat nyt jo tarpeeksi tutut. Kahdeksantoista vuosisadan aikana olemme saaneet tutustua raamatun henkeen ja Kristuksen elämään. Ja meistä pakanapapin epäilykset ehkä tuntuisivat liian kummallisilta ja sangen vähän opettavilta ne selitykset, joita oppimattomat, karkean yksinkertaiset, vain sisäisestä vakaumuksestaan tietoiset miehet antoivat.
Mutta sitten seurasi jotain sellaista, mikä ankarasti järkytti napolilaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kuultiin heikkoa naputusta ovelta; tunnussanat vaihdettiin, ovi avattiin, ja kaksi lasta, joista vanhempi tuskin oli vielä seitsemäänsä täyttänyt, astui arkaillen sisään. He olivat talon isännän lapsia, saman synkän ja kovettuneen syyrialaisen, jonka nuoruus oli kulunut hurjisteluissa ja veritöissä. Seuran vanhin (sama vanha orja) levitti heille sylinsä, he syöksyivät suojelijansa käsille — painuivat hänen rinnoilleen ja heidän häntä hyväillessään hänen kovat piirteensä lientyivät. Ja nyt nuo rohkeat ja tuliset miehet, nuo kohtalon kolhimat, elämän rajutuulten pieksämät miehet, jotka olivat lujasti panssaroituneet uhmaamaan koko mailmaa, valmiit kidutusta kärsimään ja asestetut kuolemankin voittamaan — miehet, jotka olivat kuviteltavimman jyrkkänä vastakohtana herkille hermoille, pehmeille sydämille, nuoruusiän hennolle hauraudelle, samat miehet nyt ympäröivät lapset, hyväilivät näiden sileätä otsaa, ja heidän partahuulensa vääntyivät lapsekkaaseen ja isälliseen hymyyn. Vanhus aukaisi käärökirjan uudelleen ja pani lapset sanelunsa mukaan kertaamaan saman rukouksen, jonka mekin hiljaa itseksemme toistamme Herralle ja jonka vielä nytkin opetamme lapsillemme. Sitten hän kertoi heille yksinkertaisin sanoin Jumalan lapsiin kohdistuvasta rakkaudesta, kertoi, ettei varpunenkaan putoa maahan Hänen sitä näkemättä. Tämä miellyttävä tapa opettaa lapsia säilyi kauan ensimäisessä kirkossa, muisteltiin sanoja: »Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä kieltäkö heitä!» Ja tästä ehkä johtui se taikauskoinen harhaluulo, jonka mukaan natsarealaisia syytettiin samasta rikoksesta, jonka he voitokkaina selviydyttyään viskasivat juutalaisten niskoille, että he näet inhottavien uskonnollisien menojensa yhteydessä salaa uhrasivat lapsia.
Vakava syyrialainen isä näytti lapsiensa viattomuudesta johtuneen ajattelemaan nuoruusvuosiensa elämää — ennenkuin rikokset olivat sen tahranneet.
Hän tarkkasi vakavin katsein heidän nuorten huultensa liikkeitä. Hän hymyili, kun he nöyrinä kertasivat pyhät sanat; ja kun lukeminen oli loppunut ja he vapaina ja iloisina hypähtivät hänen polvelleen, painoi hän heidät rintaansa vasten, suuteli heitä yhä uudestaan ja uudestaan ja kyynelet vierivät hänen poskilleen — kyynelet, joiden alkulähteelle oli mahdotonta päästä, niin sekaantunut oli ilo suruun, katumus toivoon, tieto omasta kurjasta entisyydestään rakkauteen lapsiinsa.
Kuten sanoin, tässä näyssä oli jotakin, mikä erikoisesti liikutti Apekidestä; ja vaikeata todella on löytää muotoa, joka paremmin sopisi hyvään perustuvalle uskonnolle, selvemmin toisi esille perhe-elämän tunnealoja ja voimakkaammin liikuttaisi ihmisrinnan herkimpiä kieliä.
Silloin avautui hiljaa huoneen sisäovi, ja huoneeseen astui sauvatukinen, vanha mies. Koko seurakunta nousi seisomaan; jokaisen kasvoille levisi syvän kunnioituksen piirre, ja tarkastaessaan vanhuksen piirteitä Apekideskin tunsi vastustamatonta kiintymystä häneen. Ei kukaan voinut noihin kasvoihin katsoa niihin ihastumatta; sillä jumalallinen hymy niistä säteili, Jumalan rakkaus oli niissä muodon saanut — ja tämän hymyilyn kunniakehä oli hänen kasvoilleen jäänyt.