»Jumala olkoon kanssanne, lapseni!» vanhus virkkoi kohottaen kätensä ja hänen puhuessaan kapusivat lapset hänen polvilleen. Hän istui penkille ja he kietoutuivat hänen rinnoilleen. Oli ihanaa katsella elämän äärimäisyyksien noin toisiinsa yhtyneinä — puron, joka juuri lähteestään iloisena pulppuaa ja juhlallisen, ikuisuuden valtamereen virtaavan kymen! Niinkuin painuvan päivän hämärässä maa ja taivas näyttävät sulavan yhteen ja esineitten ääriviivat vain hahmoina näkyvät ja vuorenhuiput kätkeytyvät usvapilveen; samoin tuntui tuon hyvänsuovan vanhuksen hymykin kaikki koossaolijat kirkastavan, poistavan ikäeron, luovan lapsuuteen ja miehenikään sitä taivaan valoa, jonka yhteyteen vanhuus pian toivoo pääsevänsä.
»Isä», Olintus virkkoi, »sinä, johon Vapahtajan ihmetyö on vaikuttanut, — sinä, joka olet haudasta noussut Hänen armonsa ja Hänen voimansa elävänä todistajana — katso! Tässä on joukossamme vieras, uusi lammas, joka laumaamme liittyy.»
»Siunaan hänet», vanhus sanoi. Joukko väistyi. Apekides lähestyi kuin vaiston työntämänä, hän lankesi polvilleen hänen eteensä, vanhus laski kätensä papin päälaelle ja siunasi hänet, mutta ei ääneen. Hänen huulensa liikkuivat, silmät katsoivat ylös, ja kyynelet — sellaiset kyynelet, joita vain hyvät ihmiset vuodattavat toiselle onnea toivottaessaan — vierivät hänen poskiaan pitkin.
Lapset seisoivat kääntyneen vieressä. Hänen sydämensä oli kuin näiden — hän oli tullut heidän kaltaisekseen — Taivaan valtakuntaan päästäkseen.
4 LUKU.
Mihinkä kulkee rakkauden virta — mihin?
Kun nuoret sydämet saavat esteittä toisiaan rakastaa, ovat päivät kuin vuosia — kun päivä paistaa ja suunta on selvä — kun niiden lempi on onnellista ja molemminpuolista. Ione ei salannut enää Glaukukselta sitä kiintymystä, mitä tunsi häneen, ja nyt he eivät enää muusta puhuneetkaan kuin lemmestään. Nykyhetken hurman yllä väikkyivät tulevaisuustoiveet kuin kirkas taivas keväisten ketojen päällä. He kulkivat lohdullisissa ajatuksissaan kauas ajanvirran mukana, he suuntasivat matkansa välittämättä kohtalon laatimasta merikartasta, he elivät päivän odottaakseen uutta aamua. Heidän nuorille sydämilleen surut ja kuolema olivat tuiki tuntemattomia. Ehkä he rakastivat toisiaan sitäkin enemmän, koska olosuhteet eivät tarjonneet Glaukukselle muuta tavoteltavaa kuin lempeä, koska vapaan valtion kansalaiselle ominaisia intohimoja ei tällä atenalaisella ollut, koska hänen synnyinmaansa ei voinut hänelle tarjota mitään valtiollista työalaa, koska hänessä ei ollut kunnianhimoakaan rakkauden tasaajana ja senpätähden hänen henkensä ja sydämensä olivat niin tulvillaan vain lempeä. Heistä tuntui elämän rautakausi todella kultaiselta, heidän tehtävänään oli vain elää ja lempiä.
Pintapuolisesta tarkkaajasta, jota vain voimakaspiirteiset ja räikeästi sivellyt luonteet miellyttävät, tuntuvat tämäntapaiset rakastuneet liian jokapäiväisiltä. Sellaisten luonteitten kehityksestä, jotka tahallaan esitetään tavallisiksi, puuttuu lukijan mielestä erikoisuutta, ja ehkä todella teen näiden rakastuneiden luonteista epätodellisen kuvan, kun en selvemmin väritä heidän yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Mutta ehkä myöhemmin viivähdän hetkeksi heidän onneauhkuvan kuvansa edessä, silloinkun he saavat tuta sen hirveän onnettomuuden ensi iskut, jota kohden he nyt kulkevat ja johon he ovat niin vähän valmistuneet. Heidän nykyinen hempeän iloinen elämänsä on mahdollisimman jyrkkänä vastakohtana sallimuksen myöhemmille oikuille. Eipä paljoa välitetä kukattomasta, hedelmättömästä tammesta, jonka luja ydin ja vahva runko kestää myrskyn, mutta huolehditaan kyllä myrtin hennoista oksista ja viiniköynnöksen heikoista karhista.
Oli elokuun puolitaival — seuraavaksi kuuksi oli heidän häänsä määrätty ja Glaukuksen oven pihtipielet olivat jo köynnöksin koristellut ja joka yö hän vei Ionen oven eteen uhkeita uhrilahjoja. Häntä ei nähty enää entisten iloisten toveriensa parissa, hän eli vain Ionen seurassa. Aamupäivin he paistattivat päivää ja soittivat ja lauloivat; iltaisin he jättivät kaupungin iloisen humun ja lähtivät veneretkelle merelle tai kuljeskelivat kohtalokkaan Vesuviuksen vehmailla, viinitarhapeitteisillä rinteillä. Ei merkkiäkään enää maanjäristyksestä, huolettomat pompeijilaiset unohtivat vallan, että he olivat saaneet lähestyvästä tuomiostaan niin hirveän varotuksen. Pakanallisen taikauskonsa sokaisemana Glaukus kuvitteli tuota maanjäristystä jumalien lähettämäksi pelastamaan, ellei juuri häntä, niin ainakin Ionen. Hän toimitti kiitosuhreja tämän uskonsa pyhäköissä ja Isiksenkin alttarin hän köynnöksin koristutti. Muistellessaan hehkuvaa ja elävää marmorikuvaa hän häpesi sitä vaikutusta, mikä sillä oli ollut häneen. Hän ymmärsi nyt hyvin, että kaikki oli ollut vain ihmisen keksimää taikuutta; sillä tulos vakuutti hänelle, ettei jumalattaren vihaa siinä ilmennyt.
Arbakeen he olivat kuullet vielä elävän. Sairasvuoteella maaten hän vähitellen toipui siitä iskusta, jonka hän oli saanut. Hän jätti rakastavat rauhaan. Mutta itsekseen hän hautoi koston hetkeä ja suunnitelmia.