Aamuisin Ionen kotona ja iltaretkilläkin Nydia oli heidän alituinen ja usein ainoakin toverinsa. He eivät huomanneet sitä salaista tulta, joka tyttörukkaa kulutti. Se tavaton rohkeus, jolla hän sekaantui heidän keskusteluunsa, hänen omituiset, usein itsepäiset oikkunsa jätettiin huomioittamatta kun muistettiin, minkä palveluksen hän oli heille tehnyt ja kuinka säälittävä hän onnettomuudessaan oli. Heidän kiintymyksensä häneen teki vieläkin suuremmaksi koko hänen olentonsa omituisuus, nopeat vaihtelut hurjasta kiihkosta kärsivään lempeyteen — sekotus suurta tietämättömyyttä ja kehittynyttä älyä — herkkyyttä ja kovuutta — lapsen tahatonta iloisuutta ja naisen kylmää ylväyttä. Vaikka hän ei tahtonutkaan ottaa vastaan hänelle tarjottua vapautta, sai hän kuitenkin aivan vapaasti liikkua, mennä minne halusi, hänen sanojaan ja tekojaan ei moitittu eikä sidottu; ihmiset tunsivat tuota kovanonnen kolhimaa, herkästi loukkaantuvaa tyttörukkaa kohtaan samaa huoltavaa ja ymmärtävää osanottoa mitä äiti tuntee sairaloista ja heikkoa lastaan kohtaan — he varoivat käyttämästä minkäänlaista pakkoa, silloinkin kun se olisi ollut hänen hyväänsä. Hän käytti saamaansa vapautta riistäytymällä irti niiden orjien hoivasta, jotka oli häntä palvelemaan määrätty. Nytkin niinkuin aijemmin suojattomina päivinäänkin hän kulki yksin vilkkaita katuja pitkin ainoana ohjaajanaan ohut sauvansa. Oli todella ihmeellistä huomata, kuinka notkeasti ja varmasti hän osasi välttää uhkaavan vaaran ja kuinka helposti hän löysi tiensä kaupungin sokkeloisimmissakin osissa. Mutta hänen suurimpia nautintojaan oli edelleenkin käyskennellä Glaukuksen puutarhassa kukkia vaalien — kukat ainakin palkitsivat hänen lempeän rakkautensa. Joskus hän uskalsi isäntänsä huoneeseenkin ja alotti keskustelun, mutta useimmiten hän äkkiä sen katkaisi, sillä Glaukus kykeni nykyään puhumaan vain — Ionesta, ja hänen huuliensa lausumana tuo nimi viilsi Nydian sydäntä. Usein hän katkerasti katui Ionen hyväksi tekemäänsä palvelusta — usein hän sanoi itsekseen: »Jos hän olisi langennut, ei Glaukus ehkä enää häntä rakastaisi», ja synkät ja rumat ajatukset raastoivat hänen rintaansa.

Jaloa pelastustyötään suorittaessaan hän ei ollut kokenut vielä mitään tuskia eikä aavistanut mikä häntä odotti. Hän ei ollut sitä ennen koskaan ollut mukana kun Glaukus ja Ione toisensa tapasivat, hän ei ollut ennen huomannut, että sama ääni, joka hänelle puhui ystävyyttä, saattoi toiselle huokua suurta lempeä. Sen tuskantunteen, joka oli hänen rintansa täyttänyt hänen huomatessaan, että Glaukus rakasti toista, hän oli aluksi masentanut ja vaijentanut. Mutta vähitellen mustasukkaisuus alkoi saada yhä rajumman ja rajumman muodon; siihen sekaantui vihaa — ja sisäiset äänet kuiskivat kostoa. Niinkuin näemme puunoksan kiinteän vihreän lehden tuulessa lepattavan ja maahan pudonneen, kuihtuneen lehden liikehtivän nopeasti, äkkiä myrskyn mukana kohouvan ylös ilmoihin — sinne tänne, levotonna, rauhatonna, niinpä onnellisten ja toivovien rakkauskin on vielä kokematon lentoyrityksissään — myrskyn raivo on silloin vain leikintekoa! Mutta sydän, joka jo on elämän vihreän kevään kuluttanut, joka on toivoton, joka ei enää tunne kesää suonissaan, sellainen sydän on särkynyt ja se joutuu saman myrskytuulen heiteltäväksi, joka hellii vain veljiään. Silla ei ole tarjolla oksaa mihin tarttua, se ajelehtii paikasta paikkaan — näin se kulkee myrskyn kynsissä, kunnes se on iäksi tomuksi muuttunut.

Yksin kestetty nuoruusaika oli Nydiasta tehnyt ennenaikojaan kovan luonteen; ehkä se rietas, jumalaton elämäkin, jonka keskeen hän vasten tahtoaan oli joutunut, oli kiihottanut hänen intohimojaan, vaikkei se ollutkaan hänen puhtauttaan tahrannut. Burbon mässäykset olivat herättäneet vain hänen inhoaan, egyptiläisen juhlat häntä kamottivat; mutta myrsky, joka kulki koskematta hänen ohitseen, oli ehtinyt kylvää häneen sentään jonkun turmeluksen siemenen. Koska pimeässä mielikuvitus herkimmin liikkuu, oli tuon onnettoman tytön sokeus omansa hänessä kasvattamaan mitä hurjimpia ja sairaloisimpia lemmenhaaveiluja. Glaukuksen ääni oli ensikuulemalta kaikunut hänen korvissaan ihanalta soitolta; toisen ystävällisyys oli syvästi vaikuttanut häneen. Kun Glaukus edellisenä vuonna oli ollut poissa Pompeijista, oli tyttö aarteina sydämeensä kätkenyt jokaisen hänen lausumansa sanan. Ja kun joku kukkaistyttöraukalle kertoi, että hänen ystävänsä ja suojelijansa oli Pompeijin loisteliaimpia ja hienoimpia nuoriamiehiä, oli hän aina tuntenut miellyttävää ylpeyttä muistellessaan häntä. Se toimikin, jonka hän oli Glaukukselta saanut nim. hoidella hänen kukkiaan, antoi vain lisää yllykettä hänen ajatteluilleen. Hän yhdisti hänen olemuksensa kaikkeen, minkä vain saattoi kuvitella todella ihanaksi, ja kun hän kieltäytyi selittämästä, minkälaiseen kuvaan hän vertasi Ionen kauneutta, tapahtui se osaksi siitä syystä, että hän oli jo Glaukukseen soveltanut kaiken mahdollisen lempeän ja kauniin. Jos joku lukijoistani on rakastanut juuri senikäisenä, että hän nyt sitä aikaa hymyten muistelee — aikana, jolloin mielikuvitus voittaa järjen, hän varmaankin myöntää, että tuo rakkaus kaikista kummallisista ja sokkeloisista herkullisuuksistaan huolimatta oli paljoa alttiimpi mustasukkaisuudelle kuin mitkään myöhemmät lemmensuhteet. Sen syitä ei ollut tarvis selittää; tiedän vain, että niin yleensä on laita. Glaukuksen palatessa Pompeijiin oli Nydia ehtinyt tulla vuotta vanhemmaksi. Kulunut vuosi suruineen, yksinäisine hetkineen, viettelyksineen oli voimakkaasti kehittänyt hänen henkeään ja sydäntään. Ja kun Glaukus viattomana sulki Nydian syliinsä pitäen häntä vielä täysilapsena, — kun hän suuteli hänen pehmeitä poskiaan, kun hän kietoi kätensä hänen värähtelevän vartalonsa ympärille, tunsi Nydia äkkiä, että se tunne, jota hän niin kauan ja viattomana oli vaalinut, oli rakkautta. Päästyään Glaukuksen avulla irti kahleistaan — totuttuaan häneltä turvaa hakemaan — totuttuaan, vaikkapa vain hetkeksi hengittämään samaa ilmaa kuin hän — tuuditeltuaan jo itseään yltäkylläisen sydämensä tuhansien onnellisten ja hurmaavien haaveilujen huumassa hän huomaa, että Glaukus rakastaakin toista; että hänet valitaan lähetiksi tuon toisen luokse; hän saa tuntea, kuinka mitätön asema hänellä sentään on ja että hän pysyy sellaisena koko ikänsä, vaikka hän ei ole sitä kokemattomana tähän asti huomannut — emme ihmettele, että hänen hurja ja intohimoinen luonteensa sellaisissa olosuhteissa harhautuu ja että näin kehittynyt rakkaustunne menettää alkuperäisen puhtautensa ja pyhyytensä. Toisinaan hän vain pelkäsi, että Glaukukselle selviää hänen salaisuutensa. Toisinaan häntä harmittikin, ettei sitä huomattu; sehän oli halveksinnan merkki — saattoiko hän kuvitella, että hänen taipumuksensa oli hänet viennyt niin kauaksi? Hänen tunteensa Ionea kohtaan vaihtuivat joka hetki kuin vuoksi ja luode, milloin hän rakasti häntä, koska hänkin, milloin taas vihasi, samasta syystä. Oli hetkiä, jolloin hän oli valmis hänet surmaamaan ja toisia, jolloin hän oli yhtä valmis oman henkensä uhraamaan hänen puolestaan. Tämäntapaisia ylpeitä ja häälyviä intohimonpuuskia oli ajanpitkään vaikeata kestää. Hänen terveytensä heikkeni hänen huomaamattaan — hänen askelensa kävivät epävarmemmiksi — usein hän itki, eikä itkukaan tuonut hänelle huojennusta. Tullessaan eräänä aamuna tavalliselle toimelleen atenalaisen puutarhaan hän tapasi Glaukuksen peristylen pylväistössä erään kaupunkilaiskauppiaan kanssa keskustelemassa. Kreikkalainen valikoi parhaillaan jalokiviä morsiamelleen. Hän oli jo järjestänyt hänen asuntonsa; jalokivetkin, joita hän valikoi, piti vietämän sinne — niillä ei aijottu koristaa Ionen ihania muotoja; samat kivet löytää vieläkin Pompeijin maastakaivettujen aarteitten joukosta Napolin »oppihuoneesta.»[35]

»Tulehan tänne, Nydia, pane syrjään astiasi ja tule tänne. Ota nämä koreudet minulta — kas noin, minä panen ne yllesi —. Eivätkö ne sovikin hyvin, Servilius?»

»Erinomaisesti!» jalokivikauppias vastasi; sillä kivet oli hyvin valikoitu ja mairivat ketä tahansa, siihenkin aikaan. »Mutta kun nuo renkaat välkkyvät jalon Ionen korvissa, niin huomaatpa, Bakkus vieköön, että minun taitoni voi kauneuttakin lisätä.»

»Ionen?» toisti Nydia, joka tähän asti oli hymyillen ja punastuen pitänyt Glaukuksen lahjaa.

»Niin», atenalainen vastasi leikitellen huolettomasti koristeilla. »Olen valikoimassa lahjaa Ionelle, mutta en ole vielä löytänyt kyllin arvokasta.»

Äkkiä hän vaikeni, sillä hän huomasi Nydian omituiset eleet. Hän näet riuhtaisi kaulaltaan kaikki korut ja viskasi ne lattialle.

»Mitä tuo on? Mitä, Nydia, eikö minun lahjani miellytä sinua? Olenko loukannut sinua?»

»Sinä kohtelet minua aina orjana ja lapsena», tessalitar vastasi, ja syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan. Hän kääntyi äkkiä ja katosi puutarhaan.