Siinä oli mies, nelissäkymmenissä, rotevaruumiinen, laihaa, mutta väkevää ja ytimekästä rakennetta. Hänen tumma, pronssinhohteinen ihonsa ilmaisi hänen itämaisen alkuperänsä, hänen piirteissään oli jotakin hahmoteltua kreikkalaista (varsinkin poskissa, huulissa ja kulmissa), mutta nenä oli hiukan korkea ja kaareva, ja luja, ulkoneva luusto ei sallinut niitä täyteläisiä, vereviä muotoja, joita kreikkalaiset pitävät miehevyyden kauneimpina merkkeinä. Hänen suuret, yömustat silmänsä säteilivät tasaista, vakavaa valoa. Syvä, ajatuksien täyttämä ja suruvoittoinen rauha näytti horjumattomana asuvan niiden majesteetillisessa, käskevässä katseessa. Hänen käyntinsä ja ryhtinsä ilmaisivat keveyttä ja arvokkuutta, ja hänen pukunsa vieras kuosi ja yksinkertaisuus antoivat hänen tyynelle ryhdilleen ja muhkealle muodolleen erikoisen arvokkaan leiman. Tervehtiessään vastatullutta tekivät molemmat nuoret miehet vaistomaisesti ja salaisesti käsillään taikamerkin, sillä egyptiläisellä Arbakeella arveltiin olleen turmaa uhkaava, paha katse.
»Pitääpä maiseman todella olla kaunis», Arbakes sanoi kylmästi, mutta kohteliaasti hymyillen, »kun se voi houkutella iloisen Klodiuksen ja kaikkien ihaileman Glaukuksen kaupungin joukontäyteisiltä kaduilta tänne.»
»Onko luonnossa siis yleensä niin vähän houkuttelevaa?» kreikkalainen virkkoi.
»On — nautinnonhaluisille.»
»Varma, mutta tuskinpa viisas vastaus. Nautinnoissa viehättävät vastakohdat; huvittelut opettavat meitä rakastamaan yksinäisyyttä, tämä taas arvioimaan huvitteluja.»
»Siten ajattelevat nuoret puutarhafilosofit», egyptiläinen virkkoi, »he pitävät väsähtäneisyyttä mietiskelynä ja kuvittelevat tuntevansa yksinäisyyden kaipuuta, kun he ovat väsyneet huvitteluihin. Mutta sellaisessa tyhjässä mielialassa ei luonto voi sytyttää sitä innoitusta, joka vain voi ammentaa luonnon koskemattomasta yksinäisyydestä sen kuvaamatonta kauneutta; se ei vaadi teiltä intohimon kulutusta, vaan koko sen hehkun, josta te luontoa palvoen tahdotte päästä. Nuori atenalainen, kun Luna (kuu) valohämynä antautui Endymionille, niin se tapahtui päivän mailleen mentyä, ei ihmisten kuumeisessa touhussa, vaan hiljaisella vuorella ja metsästäjän yksinäisissä laaksoissa.»
»Kaunis vertaus», Glaukus huudahti, »mutta mikä väärä tulkinta! Kulunut! se sana on vanhaa, ei nuorta varten. Minä ainakaan en vielä koskaan ole tuntenut kyllästymystä.»
Egyptiläinen hymyili, mutta hänen hymynsä oli kylmää ja jäätävää ja sai arkailemattoman Klodiuksenkin värisemään. Arbakes ei vastannut Glaukuksen intoiseen huomautukseen, mutta hetken vaijettuaan hän virkkoi lempeällä ja alakuloisella äänellä:
»Olette kuitenkin kaikitenkin oikeassa nauttiessanne niinkauan kuin aika teille hymyilee; pian ruusu kuihtuu, pian sen tuoksu haihtuu. Ja, Glaukus, mitä jää meille, muukalaisille, jotka vaellamme niin kaukana isiemme haudoilta, mitä jää meille muuta kuin nautintoa ja kaipuuta — edellistä sinulle, jälkimäistä minulle.»
Kreikkalaisen kirkkaat silmät olivat äkkiä kyynelin täyttyneet. »Ah, Arbakes», hän huudahti, »älä puhu esi-isistämme! Unohtakaamme, että hekin kerran ovat olleet yhtä vapaita kuin Rooma! Ja maine! — voi, turhaa on koettaa sitä henkiin herättää Maratonin kentällä ja Termopylaessa.»