»Sydämesi ei hyväksy, mitä sinä puhut», egyptiläinen virkkoi, »ja ensi yön iloissa sinä muistat enemmän Laenaa[1] kuin Laisia. Näkemiin.»
Tämän sanottuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja lähti hitain askelin pois.
»Hengitän jälleen vapaammin», Klodius virkkoi. »Egyptiläisiä matkiaksemme me joskus tuomme juhliimme luurangon. Totisesti, sellainen egyptiläinen kuin tuo hiipivä varjo, on aaveentapainen kyllin tekemään hienoimman falernolaisen viininkin happamaksi.»
»Kummallinen mies», Glaukus sanoi miettiväisenä. »Vaikka hän näyttääkin kuolleen huvitukselle ja kylmältä maiselle riemulle, joku murhe häntä painaa, ja hänen ulkokuorensa ja sydämensä puhuvat erilaista kieltä.»
»Niin, puhutaan muunkinlaisista orgioista kuin niistä, joita hänen yksinäisessä talossaan Osiriin kunniaksi vietetään. Rikaskin hän on, niin sanotaan. Emmekö voisi ottaa häntä joukkoomme ja opettaa hänelle pelin salaisuuksia? Nautintojen nautinto! Kuinka ihana sinä olet, oi peli, sinä toivon ja pelon kuumeinen polte, sinä verraton, voittamaton intohimo.»
»Innoittunut — innoittunut!» Glaukus huudahti nauraen, »oraakkeli esittää runoutta Klodiuksen suun kautta. Mikä onkaan seuraava ihme?»
3 LUKU.
Glaukuksen ystävät, — Pompeijilainen talo. — Antiikkinen juhla.
Kaikkea oli taivas Glaukukselle antanut, mutta erästä puuttui; hän oli saanut kauneutta, voimaa, rikkautta, kuuluisat esi-isät, tulisen mielen, runoilijan taipumukset, mutta hän ei ollut perinyt vapautta. Hän oli Atenassa syntynyt, Rooman alamaisena. Saatuaan jo varhain melkoisen perinnön hän oli nuorukaisen koko innolla viehättynyt matkustelemaan ja huumaantunut keisarillisen hovin loistaviin nautintoihin.
Hän oli Alkibiades, jolla ei ollut kunnianhimoa. Hän oli mies, jommoiseksi jokainen kyvykäs ja rikas nuorukainen muuttuu, kun into maineen tavotteluun puuttuu. Hänen roomalainen talonsa oli kaikkien huvinhaluisten, mutta myöskin taiteenystävien kokouspaikka; ja kreikkalaiset kuvanveistäjät kilvan kiiruhtivat koristamaan atenalaisen pylväistöä ja eksedraa. Hänen pompeijilainen asuntonsa — ah, värit ovat nyt vaalenneet, seinät maalauksensa kadottaneet! — sisustuksen valikoitu kuosi ja sulous on hävinnyt; mutta mitä hämmästyksen huudahduksia kuuluikaan niiden suusta, jotka ensimäisinä meidän päivinämme näkivät nuo herkulliset, pienimpiin osiinsa saakka taiteelliset koristeet — nuo maalaukset — nuo mosaiikit! Intohimoisena runouden ja draaman ystävänä — nehän muistuttivat Glaukukselle hänen oman rotunsa hengestä ja sankarikaudesta — hän oli talonsa koristuttanut Aiskiloa ja Homeroa esittävillä maalauksilla. Ja muinaistutkijat, joiden maku on muuttunut kaupanomaiseksi, tahtovat suosijassa nähdä itse taiteilijan ja kutsuvat (erehdys on nyttemmin kyllä huomattu) vanhasta tottumuksesta atenalaisen Glaukuksen tuhkasta kaivettua taloa »draamallisen runoilijan taloksi.»