Ennenkuin käymme kuvaamaan tätä taloa, lienee paikallaan antaa lukijalle yleisiä tietoja pompeijilaisesta rakennuksesta, jotka tiedot hän kyllä koska tahansa löytää Vitruviuksen teoksista, kaikkine niine poikkeuksineen, joita päähänpistot ja loisteliaisuus yksityiskohtiin lisäävät ja jotka, inhimillistä kylläkin, siitä asti ovat muinaistutkijoille antaneet paljon päänvaivaa. Me teemme kuvauksemme kuitenkin niin selvästi ja kansanomaisesti kuin mahdollista.
Taloon tullessanne astutte tavallisesti kapean, vestibulumiksi nimitetyn käytävän kautta halliin, joka on pylväin koristettu (nyttemmin usein ilman pylväitä). Kolmelta seinältä vievät ovet makuusuojiin (niiden joukossa myöskin ovenvartijan), useimmat niistä on varattu parhaimmille vieraille. Hallin peräpäässä, oikealla ja vasemmalla on, jos talo on iso, kaksi pientä suojaa talon naisväkeä varten; ja keskellä hallin nelikuviokasta lattiaa on suunnikkaan muotoinen vesiallas (sen klassillinen nimi on impluvium); sadevesi tuli kattoaukosta, joka voitiin salaluukun avulla sulkea. Lähellä impluviumia, jota vanhat pitivät erikoisessa arvossa, olivat (Pompejissa harvemmin kuin Roomassa) perhejumalien patsaat; — kotilietenä, josta roomalaiset runoilijat usein laulavat ja joka oli lareille (kodinhaltijoille) pyhitetty, oli Pompeijissa usein vain liikuteltava hiilipata; yhteen nurkkaan, tavallisesti näkyvimmälle paikalle oli asetettu suuri puinen kaappi, joka oli pronssi- tai rautasilauksin huoliteltu ja vahvistettu ja joka oli vahvoilla kahleilla niin lujaan kiinnitetty kivijalustaansa, että varkaitten ja rosvojen aikeet sitä irrottaa olivat turhat. Tämä varokeino siksi, että kaappi oli talonisännän rahasäiliö; vaikka olettaa voikin, koska Pompeijin kaivetuista taloista ei ole paljo rahaa löydetty, että kaappi pikemminkin oli vain talon koriste kuin hyötyesine.
Tässä hallissa (tai klassillisesti puhuen atriumissa) otettiin vastaan klientit ja halpa-arvoisemmat vieraat. »Ylhäisemmissä» taloissa oli huone atriensis vartavasten hallissa palvelevaa orjaa varten, jolla muiden orjien rinnalla oli mahtava asema. Vesiallas keskellä lattiaa oli varmaankin vaarallinen laite, mutta hallin muilla sivuilla oli kyllin tilaa kävellä edestakaisin. Käytäväovea vastapäätä, atriumin toisessa päässä oli myöskin huone (tablinum), jonka lattia tavallisesti oli väririkasta mosaiikkia ja jonka seiniä peittivät taidemaalaukset. Täällä säilytettiin perhemuistot tai merkit siitä julkisesta toimesta, joka talon isännällä oli ollut hoidettavana. Tästä salongista, mikäli sitä nimitystä tässä voimme käyttää, päästiin sivuhuoneeseen, ruokasaliin eli tricliniumiin; toisella puolella oli huone, jota sanokaamme vaikka aarrekammioksi; siellä säilytettiin kaikenlaiset kalliit ja harvinaiset arvoesineet. Ja kapeaa käytävää pitkin pääsi täältä orjien huoneiston kautta ja tarvitsematta kulkea jo mainittujen huoneitten läpi rakennuksen takaosaan. Kaikki nämä suojat avautuivat pitkähköön pylväskäytävään, jonka teknillinen nimi on peristyle. Jos talo oli pieni, niin se loppui tähän pylväistöön, ja siinä tapauksessa oli peristylen keskusta, olipa se kuinka pieni tahansa, järjestetty jonkinlaiseksi puutarhaksi, jota koristivat jalustoille asetetut kukkamaljakot. Pylväskäytävästä veivät ovet oikealle ja vasemmalle makuusuojiin[2], toiseen tricliniumiin eli ruokasaliin (antiikin aikoina oli tähän tarkotukseen siis kaksi huonetta, toista käytettiin kesällä, toista talvella tai ehkä toista tavallisina, toista juhlapäivinä). Ja jos isäntä tahtoi tieteitä harjottaa, siirtyi hän huoneeseen, jolla oli tuo vaativa nimi kirjasto — sillä pieni huone riitti säilyttämään ne muutamat papyruskääröt, joita antiikinaikoina pidettiin huomattavana kirjakokoelmana.
Peristylen päässä oli tavallisesti keittiö. Jos talo oli suuri eikä se vielä päättynyt peristyleen, ei sen keskusta ollut puutarhana, vaan se oli koristettu suihkukaivoilla ja kalalammikoilla; ja sen päässä oli tablinumia vastassa toinen ruokasali makuusuojineen ja joskus taulukokoelma eli pinacotheca.[3] Näistä huoneista taas päästiin neliönmuotoiseen tai pitkähköön aukeamaan, jota kolmelta sivulta ympäröi pylväskäytävä kuten peristyleäkin, sitä se paljon muutenkin muistutti, vaikka se olikin pitempi. Tämä oli varsinainen puutarha eli viridarium, joka useimmiten oli suihkukaivoin, kuvapatsain ja monivärisin kukkaistutuksin koristettu. Sen äärimäisessä laidassa oli puutarhurin koju, ja pylväistön sivulla oli, jos perhe oli väkirikas, vielä muita huoneita.
Pompeijissa olivat toinen ja kolmas kerros harvinaisia, ja nekin ottivat vain pienen osan talon pinta-alasta ja olivat etupäässä orjien asuntoina. Tässä suhteessa ne melkoisesti erosivat Rooman muhkeammista taloista, joissa pääruokasali eli coenaculum säännöllisesti oli toisessa kerroksessa. Itse huoneet olivat tavallisesti pieniä, sillä mainio ilmasto salli suurilukuisenkin joukon hakea tilaa itselleen peristylestä, atriumista tai puutarhasta. Juhlahuoneetkin olivat pieniä, vaikka ne olivatkin rikkaasti ja huolellisesti koristellut, sillä antiikin älykkäät ihmiset, jotka rakastivat seuraa, mutta eivät tungosta, söivät korkeintaan yhdeksänhenkisissä joukoissa, joten suuret ruokailuhuoneet eivät olleet yhtä välttämättömät kuin nykyisin.[4] Mutta huonerivi, jonka ensi silmäyksellä taloon astuessaan huomasi, teki juhlallisen vaikutuksen. Yhtaikaa näki mosaiikki- ja taulukoristeisen atriumin, tablinumin, hienon peristylen ja (jos taloa vielä jatkui) vastakkaisella puolella juhlasalin ja puutarhan, jossa katse vihdoin osui suihkukaivoon tai marmoriseen kuvapatsaaseen.
Lukijalla lienee jo jonkinlainen kuva pompeijilaisesta rakennuksesta, joka monessa suhteessa muistutti kreikkalaista, mutta rakenteeltaan vielä enemmän roomalaista. Miltei jokaisessa talossa oli toisista eroavia yksityiskohtia, mutta yleinen muoto oli tämä. Jokaisessa on atrium, tablinum, peristyle, kaikki toistensa yhteydessä, kaikkien seiniä koristivat upeat maalaukset, ja kaikkialla näkee silloisen kansan pyrkimyksen loistavasti ja ylellisesti elää. Epäillä kyllä saattaa pompeijilaisten koristamistyön makupuhtautta, he rakastivat räikeitä värejä ja oikullisia muotoja, he maalasivat usein pylvään alaosan tulipunaiseksi ja jättivät yläosan värittämättä. Jos puutarha oli pieni, maalattiin sen muurit perspektiivisesti täyteen puita, lintuja, temppelejä j.n.e., jotta silmä pettyisi pitämään puutarhaa isompana; se oli luonnonjäljittelyä, jonka Pliniuksen kaltainen miellyttävä pedantti hyväksyi ylpeillen suorastaan sen erikoisesta vaikutuksesta.
Glaukuksen talo oli tosin pienimpiä, mutta täydellisimpiä ja hienoimpia Pompeijin yksityisasunnoista. Se voi olla mallina nykyajan »nuoren miehen kodille» ja herättää kateutta ja tuskantunnetta kaikissa naimattomissa rakkauden palvojissa.
Astutte pitkää ja ahdasta käytävää eteishalliin, jonka lattiassa on mosaiikkiin kuvattu koira tuttuine lauseineen Cave canem, s.o. »varo koiraa.» Atriumin kummallakin sivulla on pitkähkö huone; kun näet sisähuoneisto ei ollut kyllin iso sisältämään kaikkia yksityisiä ja julkisia huoneita, käytettiin näitä kahta vastaanottohuoneena sellaisille vieraille, joita ei arvo eikä tuttavuus oikeuttanut pääsemään talon päähuoneisiin.
Eteisestä tulette atriumiin, josta rakennusta esiin kaivettaissa löydettiin niin mestarillisia ja ilmehikkäitä maalauksia, ettei Rafaelinkaan tarvitsisi niitä hävetä. Ne vietiin Napolin museoon ja siellä ne nyt ovat taiteensuosijain ihailtavina. Ne kuvaavat Akilleen ja Briseiksen hyvästijättöä. Ketä ei ihastuttaisi se voima ja väkevyys ja kauneus, mikä ilmenee Akilleen ja tuon kuolemattoman orjattaren muodoista ja piirteistä!
Atriumin yhdeltä sivulta veivät kapeat portaat ylemmän kerroksen orjienhuoneisiin. Siellä oli myöskin pari kolme pientä makuusuojaa, joiden seinille oli kuvattu Europan ryöstö, amatsoonien taistelu j.n.e.