Sitten joudutte tablinumiin, jonka kummassakin ovipielessä riippuivat vuolasväriset, tyyronpurppuraiset oviverhot, puoleksi syrjään vedettyinä.[5] Seinälle oli kuvattu runoilija ystävilleen lausumassa sepittämäänsä runoa, ja lattiassa oli pieneen, mutta ihanaan mosaiikkiteokseen sommiteltu näyttämöjohtaja, joka antaa ohjeita näyttelijöilleen.
Tämän salin kautta pääsette peristyleen, ja tähän (kuten useissa pienissä pompeijilaisissa taloissa oli laita) talo loppui. Jokaisessa niissä seitsemässä pylväässä, jotka tätä aukeamaa koristivat, riippui kukkavihko. Keskustassa, joka oli puutarhana, hehkuivat mitä ihanimmat kukat marmorisissa, jalustalle asetetuissa astioissaan. Tämän pienen puutarhan vasemmassa laidassa oli pieni komero, joka muistutti katolisissa maissa maantien varrella olevia pieniä pyhimyskoppeja; se oli pyhitetty penateille. Sen edessä oli pronssinen kolmijalka. Pylväistön vasemmalla sivulla oli vielä pari makuusuojaa, oikealla oli triclinium, ja sinne olivat vieraat nyt kokoontuneet.
Tätä huonetta nimittävät napolilaiset muinaistutkijat tavallisesti »Ledan huoneeksi». Jo Sir William Gellin verrattomasta teoksesta lukija löytää kuparipiirrosjäljennöksen siitä herkullisesta ja sirosta maalauksesta, joka esittää Ledaa tarjoamassa vastasyntyneitä pienokaisiaan niiden isälle. Siitä huone nimensä. Tämä kaunis suoja aukeni tuoksuvaan puutarhaan. Kiillotetun ja hopeisin arabeskein kirjaillun sitruunapuisen[6] pöydän ympärillä oli kolme leposohvaa, jotka vielä olivat Pompeijissa yleisempiä kuin Roomassa vastikään muotiin päässeet puolipyöreät istuinsohvat. Näille metallisilauksin kirjailluille pronssivuoteille oli levitetty paksuja patjoja, nekin hienosti ommeltuja ja herkullisen notkahtelevia.
»Myönnän totisesti», edili Pansa virkkoi, »että sinun talosi on sen fibulamaisesta pienuudestaan huolimatta lajiaan oikea helmi. Kuinka ihana onkaan kuva Akilleesta ja Briseiksestä! — Mikä tyyli! — mitkä päänmuodot! — mitkä — hm!»
»Pansan ylistyslaulu tällaisista seikoista on todella arvokas», Klodius sanoi vakavan näköisenä. »Entä taulut hänen seinällään! — Jaa, eiväthän ne Zeuksiin tekemiksi olekaan hullumpia!»
»Sinä mairit minua, Klodius, sinä todella mairit», vastasi Pansa, joka Pompeijissa oli tunnettu siitä, että hänellä oli maailman huonoimmat maalaukset. Hän oli isänmaanystävä ja suosi vain pompeijilaisia taiteilijoita. »Sinä mairit, mutta kuvat ovat varsin kauniita — Edopol avita — väreissä — piirroksessa on jotakin — ja maalaukset keittiötäni varten, ystävät — ah, ne ovat yksinomaan minun keksintöäni.»
»Mitä ne kuvaavat?» Glaukus kysyi. »En ole vielä käynyt keittiössäsi, vaikka olenkin usein ruokiesi herkullisuutta ihaillut.»
»Ne kuvaavat atenalaista kokkiani, joka Vestan alttarille tuo taitonsa mestarinäytteet, nim. ihanan nahkiaispaistoksen (elävän mallin mukaan maalatun) — eikö siinä ole kekseliäisyyttä kyllin!»
Samassa astuivat sisään orjat tuoden ensimäiset ruokalajit. Maukkaitten viikunoiden ja tuoreitten lumin siroteltujen kasviksien, kalojen ja kananmunien lomassa tarjottiin pienet lasit ihanaa hunajalla saostettua viiniä. Senjälkeen nuoret orjat ojensivat kullekin viidelle vieraalle (enempää ei heitä tällä kerralla ollut) hopeisen maljakon hyvänhajuista vettä ja purppurapäärmeisen pyyheliinan. Mutta edili veti esiin oman liinansa, joka ei kyllä ollut yhtä hienoa kangasta, mutta tavallista leveämmät reunat siinä oli, ja kuivasi sillä kätensä elein, joiden piti herättää yleistä huomiota.
»Sinullapa on kaunis liina», Klodius sanoi, »sen reunakin on yhtä leveä kuin vyö.»