»Jospa se päivä koittaisi!» Glaukus voihkaisi kiihtyneenä sokean tessalittaren innostuksesta. »Mutta ei! Aurinko on mailleen mennyt, ja yössä me saamme unohtaa entisen kunniamme — ja me voimme senohella nauttia elämästä — sido nyt ruususi valmiiksi!»
Mutta viimeiset sanansa atenalainen lausui luonnottoman iloisesti ja vaivuttuaan syviin aatoksiin hän vasta jonkun minuutin perästä lauluun, jota Nydia matalalla, hennolla äänellään lauloi. Laulu, jonka hän itse oli Nydialle opettanut, oli
Ilon ylistyslaulu.
1.
Ken laakerit saada sois
Uron uijahan, maineikkaan,
Nuo lehvät, mi kuihtuu pois
Hänen haudallaan?
Ken oksasen tohtisi taittaa ainoon,
Ja suojelushaltijat vaatia vainoon?
Niin, laakerit pyhät on nuo,
Jotk' urhollen taistonsa suo;
Mut kuihtuva ruusunen riemun mailla
Oma orjan ja vapaan on yhdell' lailla.
2.
Niin, muisto hautoja haipuvain
Vain kastaos kyyneleillä,
Ja vapaus varjoa olkoon vain,
Mutt' ilo on osana meillä.
Tule, solmios ilolle seppelehet,
Ilon ruusu on kukista armain,
Sen taattomme meille on suonehet
Varaks huolten vuosien varmain.
3.
Huipulla Phyleen vuoren,
Ylvähän, valkeapään
On astunta vaiennut urhon tään,
Ja hiljennyt aatos on huima,
Ja tyyntynyt tunto on tuima
Tuon hurmeen hyrskyvän, nuoren.
Glaukopis jättävi armahansa,
Ja jumalat meidät vainossansa,
Mut yhäti vierillä virtojen
Soi helke laulujen hopeisten,
Yölintu valveille kutsuu kuun,
Ja mettiset kiitävät karkeluun
Luo lehväin vihreän viinipuun.
Ei kaikkemme meilt' ole mennyt vielä,
Kun ilo on armaanamme,
Ja lempi, lohtumme tuskain tiellä,
Tuo taivainen tuttavamme.
4.