Niin, ruusuja seppeliks solmikaa!
Ilo ystävä yhä on meidän,
Yhä loistavi taivas ja hymyyvi maa,
Ilo ystävä yhä on meidän.
Mi oivaa, kaunoa, kirkast' on
Heloss' auringon, keskessä katveikon,
Kotimaastamme kerto'os suloin kielin,
Ja kaipuumme tyynnytä kerkein mielin!
Seppeliks ruusuja solmikaa!
Ne muistoja menneitä tarinoi,
Kotitienoon kuiskehet mullen soi,
Kun ruusut pöytäni purppuroi.
5 LUKU.
Nydia tapaa Julian. — Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen välinen keskustelu — Erään atenalaisen huomioita kristinuskosta.
»Kuinka onnellinen Ione onkaan! Ihanaa on saada olla aina Glaukuksen rinnalla, kuulla hänen ääntään. — Ja hän voi nähdäkin hänet!»
Näin puheli sokea tyttö kulkiessaan yksin iltahämärässä uuden emäntänsä taloon, jonne Glaukus jo edeltäpäin oli mennyt. Äkisti hänen yksinhaastelunsa katkaisi sivulta kuuluva naisääni.
»Sokea kukkastyttö, minne menet? Sinulla ei ole nyt koria mukanasi, oletko jo kukkasi myynyt?»
Henkilö, joka näin puhutteli Nydiaa, oli ylhäinen nainen, mutta nainen, jolla oli kovat ja epänaiselliset piirteet. Se oli Julia, Diomedeen tytär. Hän oli puhuessaan kohottanut huntuaan. Häntä seurasivat hänen isänsä ja orjajoukko, joka kantoi lyhtyä heidän edellään. — Kauppias ja tytär olivat palaamassa naapuritalon illallisilta.
»Etkö tunne enää ääntäni», Julia jatkoi. »Olen rikkaan Diomedeen tytär.»
»Ah, anteeksi, tunnen jälleen äänesi. Jalo Julia, minulla ei ole enää kukkia kaupan.»
»Olen kuullut, että kaunis kreikkalainen Glaukus on sinut ostanut; onko siinä perää, sievä orja?» Julia kysyi.