»Olen napolittaren, Ionen palveluksessa», Nydia vastasi vältellen.
»Ah! On siis totta, että —»
»Tule nyt!» keskeytti hänet Diomedes kietoen vaippansa suuhun saakka. »Yö alkaa olla kylmä, en voi sinua odottaa tässä sinun rupatellessasi sokean tytön kanssa. Tule, ota hänet mukaasi kotiin, jos sinulla on jotakin puhuttavaa hänelle.»
»Tule, lapsi», Julia sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.
»Minulla on paljonkin sinulle puhuttavaa — tule!»
»En voi tänä yönä; on jo myöhä», Nydia vastasi. »Minun täytyy kotiin.
En ole vapaa, jalo Ione.»
»Mitä! Lempeä Ioneko moittisi sinua? Ah, en luule häntä toiseksi Talestriiksi. No, tule siis huomisaamulla! Muista, että olen ollut sinun suosijoitasi.»
»Täytän tahtosi», Nydia vastasi. Ja Diomedes hoputti jälleen kärsimättömänä tytärtään; Julian täytyi totella, vaikka hän olisi erästä asiaa mielellään Nydialta kysynyt.
Siirtykäämme nyt Ionen luo. Aika, joka oli kulunut Glaukuksen ensimäisestä käynnistä toiseen, ei ollut Ionesta ollut oikein miellyttävä; hänen veljensä oli käynyt hänen luonaan. Siitä yöstä asti, jolloin hän pääsi egyptiläisen käsistä, hän ei ollut tätä nähnytkään.
Omissa vakavissa ja hänelle niin tärkeissä ajatuksissa touhutessaan nuori pappi ei ollut paljon sisartaan muistellut. Ja sellaiset miehet, joilla on vilkas mielikuvitus ja joiden ajatukset alati liikkuvat ylimaallisilla aloilla, sellaiset miehet tosiaankin varsin vähän välittävät maallisista tunteista, ja pitkään aikaan ei Apekides ollut hakenut tilaisuutta sellaiseen ystävälliseen ajatustenvaihtoon, sellaiseen miellyttävään, luottavaan keskusteluun, mikä oli aijemmin ollut yhdyssiteenä Ionen ja hänen välillään ja mikä sisarusten parissa on niin tavallista ja luonnollista.
Ione sensijaan suri tavattomasti hänen eristäytymistään. Hän luuli sen johtuneen veljen ankarasta, papillisesta velvollisuudentunteesta. Usein kesken kirkkaimpia toiveitaan, kesken ihanimpia lemmenhaavelujaan — muistellessaan veljensä ennenaikojaan vakoutunutta otsaa, hänen hymyttömiä huuliaan ja koukistunutta vartaloaan hän huokasi ja ihmetteli, että jumalten palvonta heittää niin synkän varjon samaan maahan, jonka jumalat itse ovat luoneet.