Mutta kun veli tänään kävi hänen luonaan, huomasi hän tämän piirteissä syvän rauhan ilmeen ja hänen painuneissa silmissään sellaisen vakavan, luottavan katseen, jommoista niissä ei ollut vuosikausiin ollut. Mutta tuo muuttunut ilme oli vain hetkellinen; se oli väärää tyyneyttä, jonka pieninkin sisäinen myrsky saattoi koska tahansa rikkoa.
»Jumalat sinua siunatkoot, veljeni!» Ione virkkoi häntä syleillessään.
»Jumalat! Kuinka voit niin sanoa! Sillä on vain yksi jumala!»
»Veljeni!»
»Entä jos natsarealaisen verraton oppi onkin oikea? Entä jos jumala onkin yksinvaltias — yksi — näkymätön — ainoa? Entä jos kaikki ne lukemattomat jumalat, joiden alttarit täyttävät maan, ovatkin vain pahoja henkiä, jotka viekottelevat meitä oikeasta uskosta? Se on mahdollista, Ione!»
»Ah! Voimmeko sellaista uskoa? Ja jos uskommekin, eikö se ole murheellista uskoa?» napolitar vastasi. »Mitä! Tässä ihanassa maassa asuu vain ihmisiä — vuorissa ei olisi oreadeja — vesissä ei nymfejä — tuon uskon ihanan täydellisyyden, joka kaiken jumalallistaa, joka halvimmat kukatkin pyhittää, joka hienoimpaan ilmaväreilyynkin saa taivaallista henkäilyä — kaiken sen tahdot kieltää ja tehdä maasta vain tuhka- ja tomukasan? Ei, Apekides! Vain se usko on oikea ja saa asua sydämessämme, joka kaiken, koko maailman kansottaa jumalilla.»
Ione puhui niinkuin se, joka on vanhan mytologian runollisuuden innoittama. Me voimme tämän vastauksen mukaan arvioida, mikä luja vastarinta kristinuskolla oli voitettavana pakanamailmassa. Tuo kaunis taikausko ulottui kaikkialle; jokainen, vähäpätöisinkin teko sai muotonsa siitä — se oli elämänosa niinkuin kukat ovat osa tyrsusta. Jokaisesta tapahtumasta vedottiin jumalaan, jokainen viinilasi tyhjennettiin rukouksin, ovenköynnöksetkin omistettiin jollekin jumalalle. Ja heidän, lareina palvotut esi-isänsä suojelivat heidän liesiään ja atriumiaan. Niin syöpynyt tämä usko oli heihin, ettei vielä nytkään näiltä seuduilta epäjumalanpalvelusta ole saatu poisjuurritetuksi. Palvonnan esineet vain ovat muuttuneet. Nyt huudetaan avuksi yhtä monta pyhimystä kuin ennen jumalaa ja joukot kuuntelevat nyt p. Januariuksen tai p. Tapanin alttareilta oraakkeliennustuksia yhtä hartaina kuin ennenmuinoin Isiksen ja Apollon.
Mutta ensimäiset kristityt pelkäsivät tuota taikauskoa enemmän kuin halveksivat. He eivät uskoneet kuten pakanallisen filosofian rauhallinen skeptillisyys, että jumalat ovat pappien tekoa, eivätkä suuren joukon mukana, että ne ovat hämärien historiallisten tietojen mukaan alkuaan olleet ihmisiä kuten kaikki. He kuvittelivat pakanoiden jumalat pahoiksihengiksi, he siirsivät Indian ja Idän mustat henget Italiaan ja Kreikkaan, ja Jupiteria ja Marsia he vertasivat Molokiin ja Saatanaan.[36]
Apekides ei vielä ollut muodollisesti omaksunut kristinuskoa, mutta hän oli vakaasti päättänyt sen tehdä. Hän hyväksyi täydelleen Olintuksen mielipiteet — hän piti jo kaikkia pakanallisen mielikuvituksen luomia ihmissuvun pahimman vihollisen, perkeleen kuiskauksen tuloksina. Hän kauhistui sisarensa viatonta ja luonnollista vastausta. Hän vastasi rajusti ja samalla niin sekavasti, että Ione enemmän pelkäsi hänen järkeään kuin säikähti hänen kiivauttaan.
»Ah, veljeni!» hän sanoi. »Ankarat velvollisuutesi ovat sumentaneet henkesi. Tule luokseni, Apekides, veljeni, minun oma veljeni, ojenna minulle kätesi, salli minun kuivata hiki otsaltasi. Älä suutu minuun, en ymmärrä sinua kuitenkaan. Ole vain varma, ettei Ione tahdo loukata sinua!»