»Ione», Apekides virkkoi painaen Ionea lähemmä itseään ja katsellen häntä hellästi, »saatanko ajatella, että tämä ihana vartalo, tämä kaunis sydän on tuomittu ikuiseen tuskaan?»
»Dii meliora!»[37] Ione sanoi käyttäen sitä sanamuotoa, jolla aikalaiset olivat tottuneet manaamaan pahaa ennustusta.
Nämä sanat ja vielä enemmän niihin sisältyvä taikausko loukkasivat
Apekideen korvaa. Hän nousi, mutisi itsekseen, kääntyi huoneesta
poistuakseen, pysähtyi kuitenkin puolitiessä, katsahti vielä kerran
Ioneen ja levitti kätensä.
Ione juoksi iloisena hänen syliinsä. Apekides suuteli häntä vakavana ja sitten hän sanoi: »Hyvästi, sisareni! Kun ensi kerran tavataan, et sinä enää ole minulle sisar. Salli minun siis vielä kerran sinua syleillä — nyt kun vielä olen tulvillani lapsuusajan helliä muistoja, uskoa ja toivoa, nyt kun taipumuksemme, toiveemme, mielipiteemme vielä ovat samoja. Mutta nyt pitää tämän siteen katketa.»
Sen sanottuaan hän poistui.
Ensimäisten kristittyjen vaikein ja ankarin koetus olikin kyetä täydelleen luopumaan kaikista rakkaimmista tottumuksistaan. He eivät voineet enää olla minkäänlaisessa kosketuksessa ihmisten kanssa, joiden jokainen toimi, jokainen sana oli ilmeistä epäjumalan palvelusta. He kauhistuivat rakkauden iloja; heidän korvissaan kaikui lempi pahanhengen kuiskaukselta. Tämä heidän onnettomuutensa oli samalla heidän voimansa. Mikä heidät erotti muusta maailmasta, se oli omansa liittämään heidät keskenään lujemmin yhteen. He olivat raudanlujia luonteita, miehiä, jotka julistivat Jumalan sanaa, ja heitä yhdistävät siteet olivat niinikään rautaa!
Glaukus löysi Ionen itkemästä. Hän saattoi jo pitää oikeutenaan lohduttaa häntä. Hän sai selville jonkun kohdan hänen keskustelustaan veljen kanssa. Mutta hänen oli vaikeaa toisen sekavasta puheesta — ja sekavaa se oli kaikille asiaanperehtymättömille — päästä selville Apekideen todellisista tarkotusperistä.
»Oletko sinä koskaan kuullut», Ione kysyi, »mitään siitä uudesta natsarealaisesta opista, josta veljeni minulle puhui?»
»Olen monesti kuullut sen opin kannattajista», Glaukus vastasi, »mutta heidän oppinsa sisällöstä en tiedä mitään paitsi että siinä on jotakin luonnottoman ankaraa ja synkkää. He eristäytyvät muista ihmisistä. He eivät hyväksy edes meidän yksinkertaista seppelöimistapaamme. He eivät iloitse edes elämän viattomista nautinnoista, he lausuvat hirveitä ennustuksia lähestyvästä maailman lopusta, lyhyesti he näyttävät saaneen hymyttömän ja kaamean uskonsa Trofoniuksen rotkosta. Mutta», Glaukus jatkoi hetken vaijettuaan, »heidän joukossaan on sentään joku lujatahtoinen ja kyvykäs mies ja Atenan areopagiittienkin joukosta he saivat kääntyneitä veljiä. Muistanpa isäni joskus puhuneen eräästä ihmeellisestä vieraasta, joka vuosia sitten kävi Atenassa; muistaakseni hänen nimensä oli Paavali. Isäni oli siinä joukossa, joka oli kokoontunut eräälle Aterian kuolemattomista kukkuloista kuulemaan mitä tällä Idän viisaalla oli sanottavaa. Joukko odotti hiljaa — siitä melusta ja hälinästä, jolla omia puhujiamme tavallisesti tervehdittiin, ei nyt merkkiäkään. Ja kun hän kukkulan korkeimmalle kiireelle noustuaan kohottautui mahtavana häntä hengähtämättä kuuntelevan joukon yli, valtasi hän, tuo salaperäinen vieras, jokaisen sydämen, ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan. Isäni kertoi, että hän oli pienikokoinen mies, mutta ylväät ja käskevät piirteet hänellä oli. Hänen pukunsa oli musta ja yksinkertainen. Laskeva aurinko — oli näet ilta — valaisi hänen muotojaan, kun hän eleittä, mutta hallitsevana seisoi puhujalavalla. Hänen piirteensä olivat kuihtuneet ja terävät niinkuin miehen, jota on onnettomuus kohdannut tai joka on kestänyt monenlaisen ilmaston ankarat vaivat. Mutta hänen silmänsä välkkyivät miltei ylimaallista tulta, ja kun hän kohotti kätensä puhuakseen, oli hänen eleissään majesteetillinen piirre, niinkuin Jumalan henki olisi hänessä asunut.
»'Atenan miehet!» hän kuuluu sanoneen. »Olen täällä huomannut alttarin, jonka otsakkeena on lause: Tuntemattomalle jumalalle. Te kunnioitatte tietämättänne sitä Jumalaa, jota minä palvelen. Siitä jumalasta, josta nyt ette mitään tiedä, tahdon teille puhua.'