»Aai», orja sanoi välinpitämättömästi.
»Nii-in, jalon Pomponianuksen lahja.»
»Lahja! Luulen sinun puhuneen jostakin uutisesta.»
»Se onkin molempia. Tiedä siis, sinä tyhmyri, että se lahja oli ihana nuori tiikeri lähestyviä amfiteatterinäytäntöjä varten. Kuuletko, Medon? Se on suurenmoista! Luulen, etten voi nukkuakaan, ennenkuin olen sen nähnyt. Sanovat sen kiljuvan kerrassaan mainiosti.»
»Tyttö parka!» Medon virkkoi surullisesti ja miltei ivallisesti.
»Älä soimaa minua, ukonkänttyrä! Tiikeri on sievä eläin, kunhan vain keksisimme jonkun, kenen heittää sen syötäväksi. Meillä on nyt siis leijona ja tiikeri; aatteles, Medon! Ja kun meillä ei ole kahta kunnon pahantekijää, on kai tarvis päästää ne toistensa kimppuun. Mutta sinun poikasihan on gladiaattori, taitava ja väkevä mies — etkö voisi taivuttaa häntä ottelemaan tiikerin kanssa? Koeta toki, silloin tekisit minullekin mieliksi ja sinusta tulisi koko kaupungin hyväntekijä.»
»Lorua!» orja virkkoi katkerana. »Ajattele ennemmin omaa vaaraasi kuin puhut minun poikaparkani kuolemasta.»
»Omaa vaaraani!» tyttö huudahti pelästyen ja katsahtaen arasti ympärilleen. »Kiroon ennustuksesi, ja tulkoon sanojesi vaikutus sinulle itsellesi kiroukseksi!» Näin sanoessaan tyttö hypisteli kaulallaan riippuvaa taikakalua. »Omaa vaaraasi! — Mikä vaara minua uhkaa?»
»Eikö pari yötä sitten sattunut maanjäristys ollut varotus sinullekin?»
Medon kysyi. »Eikö sillä ollut ääntä? Eikö se sanonut meille kaikille:
Valmistukaa kuolemaan, sillä mailmanloppu on lähellä.»
»Kas vain sitä yksinkertaisuutta!» nuori nainen virkkoi kooten tunikansa liepeet. »Sinähän puhut kuin kuuleman mukaan natsarealaiset — ehkä oletkin heikäläisiä. Hyvä on. Ei sinunlaisesi harmaan hassun kanssa kannata enempää puhua, sinä käyt päivä päivältä äksymmäksi — Vale! Oi, Herkules, lähetä meille leijonalle sopiva mies — ja toinen tiikerille.»