Gladiaattorin solakka vartalo hävisi pian näkyvistä. Orjan silmät seurasivat hänen kevyttä, mutta varmaa käyntiään, kunnes viimeinen vilahdus oli kadonnut, ja vaivuttuaan jälleen istuimelleen hän alkoi tuijottaa maahan. Hän istui mykkänä ja jäykkänä kuin kivipatsas. Joka muistelee omia onnellisia aikojaan, käsittää, mitä tunteita, mitä ajatuksia liikkui hänen mielessään!
»Saanko tulla sisään?» kuului vieno ääni sanovan. »Onko emäntäsi, Julia kotona?»
Orja viittasi koneenomaisesti myöntävän vastauksen, mutta tulija, joka häneltä kysyi, ei nähnyt viittausta. Hän toisti kysymyksensä arasti, mutta kuuluvammalla äänellä.
»Enkö jo sinulle sanonut?» orja vastasi kärsimättömänä. »Käy sisään!»
»Kiitän», kysyjä virkkoi kärsivällisesti, ja herättyään unelmistaan orja huomasi edessään sokean kukkaistytön. Onnettomuus herättää aina toisen onnettoman sääliä. Medon nousi ja talutti hänet rappusten yläpäähän (sieltä vei ovi Julian huoneisiin) ja täällä hän kutsui orjattaren, jonka piti viedä sokea tyttö määrän päähän.
7 LUKU.
Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. — Julia ja Nydia keskustelevat tärkeistä asioista.
Komea Julia istui huoneessaan orjiensa ympäröimänä. Se oli kuten sen viereinen kubikulumkin, pieni huone, mutta melkoista tilavampi kuin tavalliset makuusuojat, jotka yleensä olivat niin pienenpieniä, että joka ei ole nähnyt sen ajan makuuhuoneita, vaikkapa kaikkein huomattavimpien talojen, ei voi kuvitellakaan, minkälaisissa kyyhkysenpesissä Pompeijin asukkaat katsoivat mukavaksi yönsä viettää. Mutta »vuode» ei ollutkaan vanhojen mielestä niin ankaran juhlallinen ja salaperäinen talousesine kuin meidän. Vuode muistutti pikemmin jotakin kapeata pientä sohvaa, jonka helposti saattoi ottaa mukaansa[39] ja vaatimusten mukaan kuljettaa huoneesta toiseen. Ja epäilemättä sitä säännöllisesti siirrettiinkin paikasta toiseen, kuinka kulloinkin vuodenaika tai oikku vaati, sillä huonetta, jossa oli kuukaudenpäivät asuttu, saatettiin jo seuraavana tarkoin välttää. Sen ajan italialaisilla oli niinikään kummallinen taipumus pelätä heleätä päivänvaloa; heidän pimeät huoneensa, joita aluksi luultiin kehittymättömän rakennustaidon tuloksiksi, ovatkin huolellisen harkinnan mukaan tehdyt. Pylväistöistä ja puutarhoista he saivat aurinkoa niin paljon kuin heitä halutti; talojensa sisältä he hakivat viileyttä ja varjoa.
Julian huone oli tähän vuodenaikaan talon parhaimmassa osassa, yläkerroksen julkihuoneen vieressä, puutarhan tasalla, ja sinne olikin hänen huoneestaan kaunis näköala. Suuren lasitetun oven kautta tunkeutuivat hämärinä auringonsäteet sisään, mutta hänen pimeään tottuneet silmänsä olivat kyllin terävät huomaamaan, mitkä värit hänelle parhaiten sopivat — minkälainen puna valaisi hienoimman hohteen hänen tummalle iholleen ja antaisi hänen poskilleen raikkaimman tuoreuden.
Hänen edessään olevalla pöydällä oli pieni pyöreä kuvastin kiillotettua terästä ja sen ympärille oli järjestykseen pantu kaikennäköisiä kaunistusvehkeitä, salvoja, jauhoja, hajuvesiä, maaleja, jalokiviä, kampoja, nauhoja ja kultaneuloja, joiden kaikkien tehtävänä oli lisätä luonnollista kauneutta ja tyydyttää muodin määräämät oikut. Huoneen hämärästä välkähtelivät eloisat ja rikasväriset seinät, joille pompeijilaiseen tapaan oli räikein värein maalattu freskoja. Pukupöydän edessä Julian jaloissa oli itämainen valmiste, kudottu matto. Viereisellä pöydällä oli hopeinen maljakko ja vesikulho, sammutettu lamppu, mitä hienoin taideteos, johon taiteilija oli kuvannut Kupidon lepäämässä myrttipuun oksien katveessa, ja pieni papyruskäärö, joka sisälsi Tibulluksen hempeimpiä elegioja. Kubikulumiin vievällä ovella oli kultakukin loistavasti ommeltu verho. Tämäntapainen oli kahdeksantoista vuosisataa sitten kaunottaren pukuhuone.