»Niin hurskaat ja kunnolliset kuin pyrkimyksesi ovatkin», Medon jatkoi, kun he olivat päässeet suojaan, »on teko silti synti; sinä panet henkesi tarjolle vapauttaaksesi isäsi — se vielä annettaisiinkin anteeksi, — mutta voiton hintana on toisen veri. Oh, se on kuolemansynti, ei jaloinkaan tarkotus voi siitä puhdistaa. Luovu! Luovu aikeestasi! Mieluummin olen koko ikäni orjana kuin ostan vapauteni sellaisella hinnalla.»
»Kuulehan, isä», Lydon puhui hieman kärsimättömänä, »sinut on uusi uskosi tehnyt liian omantunnontarkaksi. Pyydän, ettet puhu minulle siitä enää mitään, sillä jumalat, jotka ovat minulle voiman antaneet, eivät ole lahjottaneet samalla viisautta enkä minä käsitä sanaakaan kaikesta siitä, mitä minulle niin usein saarnaat. Sinä olet, sanon sen toistamiseen, tästä uudesta opista saanut päähäsi omituisia mielikuvia oikeasta ja väärästä. Suo anteeksi, jos sinua loukkaan, mutta ajattelehan nyt! Kenen kanssa taistelen? Oh, jospa sinä tuntisit nuo heittiöt, joiden kanssa minun pitää sinun tähtesi seurustella, niin vakuutan, että sinäkin kiittäisit minua, jos minä vapauttaisin maan yhdestäkin sentapaisesta. Ne ovat petoja, joiden huulet janoovat verta, olioita, joilla hurjan rohkeutensa ohella ei ole mitään tunnetta, rajuja, raakoja, sydämettömiä — ei mikään inhimillinen side ole heitä varten. Pelkoa he eivät tunne, se on totta, mutta eivät myöskään kiitollisuutta, eivät lempeyttä, eivät rakkautta; he ovat luodut vain työtänsä varten, säälittä surmaamaan, pelotta kuolemaan! Voivatko sinun jumalasi, mitä lienevätkin, paheksia taistelua näiden konnien kanssa ja lisäksi minun syistäni? Oi, isäni, mitä voimia lieneekin maallisia asioita johtamassa, ne eivät voi mitään pitää niin suurena, niin pyhänä kuin uhria, jonka poika hartaana tarjoo harmaantuneen isänsä puolesta!»
Vanha orjaparka, joka itsekin vielä kaipasi ylhäältä valaistusta, sillä hän oli vasta hiljan kääntynyt kristinuskoon, ei tiennyt, mihin todistuskappaleisiin vedota kumotakseen niin synkän, mutta erehdyksessäänkin niin kauniin tietämättömyyden. Hänen ensimäinen tekonsa oli heittäytyä poikansa rinnoille, toinen kääntyä poispäin — tarttua hänen käteensä ja löytämättä sopivia sanoja hän puhkesi itkuun.
»Ja jos», Lydon arveli — »jos sinun Jumalasi (luuloni mukaan sinä uskot vain yhteen) on niin hyvänsuopa ja säälivä kuin väität, Hän tietää silloin myös, että sinun uskosi häneen on vahvistanut sitä minun päätöstäni, jota sinä nyt moitit.
»Kuinka! Mitä tarkotat?»
»Niinkuin tiedät, minut ostettiin lapsena orjaksi, mutta Roomassa minä pääsin vapaaksi, sillä minulla oli onni miellyttää isäntääni. Kiiruhdin Pompeijiin tapaamaan sinua. Tapasin sinut vanhentuneena ja heikontuneena oikullisen ja itsekkään isännän orjuudessa. Olit hiljan kääntynyt uuteen uskoosi, ja orjuutesi tuntui sinusta nyt kahta raskaammalta. Tottumukset, joiden avulla tähän asti olimme pahimman voineet kestää, olivat menettäneet kaiken tehonsa. Etkö usein valitellut, että sinun täytyi suorittaa palveluksia, joita et orjana vihannut, mutta jotka natsarealaisesta ovat synnillisiä? Etkö usein kertonut minulle kärsineesi omantunnon tuskia, kun sinun täytyi uhrata leivän murunen lareille, jotka impluviumiamme vartioivat? että sinun sielusi oli ainaisessa ristiriidassa? Etkö sanonut minulle, että kun sinun täytyi kynnykselle tiputella viiniä ja lausua jonkun kreikkalaisen jumalan nimi, sinä silloin kärsit vieläkin kauheampia tuskia kuin Tantalus, ikuista piinaa vielä hirveämpää kuin Manalan kentillä koskaan? Etkö ole näin minulle puhunut? Minä ihmettelin, en ymmärtänyt — ja Herkules avita, en vieläkään mitään käsitä. Mutta olin sinun poikasi ja minun velvollisuuteni oli sinua auttaa ja sinut vapauttaa. Pitikö minun kuunnella sinun huokailujasi — sinun kamottavan pelon aiheuttamaa valitustasi, ja itse pysyä toimetonna? Ei! Kuolemattomien jumalten nimessä! Ajatus välähti minuun kuin salama Olympoosta. Minulla ei ollut rahaa, mutta oli voimaa ja nuoruutta — sinun lahjojasi — ne saatoin uhrata sinun hyväksesi. Tiedustelin vapautesi hintaa. Sain tietää, että voittavan gladiaattorin palkinto on kaksi kertaa niin suuri. Minusta tuli gladiaattori. Minä lyöttäydyin noiden paheellisten miesten pariin. Voitin vastenmielisyyteni. Harjaannuin heidän taidoissaan. Siunattu olkoon se oppi! Sen avulla saan isäni vapaaksi.»
»Oh, jospa saisit kuulla Olintusta!» vanhus huokasi yhä enemmän ja enemmän ihastuen poikansa kuntoon, mutta pysyen yhä entisen varmana hänen ehdotuksensa synnillisyydestä.
»Minä kuuntelen, ketä vain tahdot», gladiaattori vastasi iloisena, »mutta vasta silloin kun sinä et enää ole orja. Oman kattosi alla, isäni, saat päivät pitkät ja miksei yötkin tuumiasi hautoa niinkuin itse tahdot. Oi, olen jo sinulle valinnut ihanan paikan. Se on yksi vanhan Julia Feliksin 999:stä myymälästä, kaupungin aurinkoisimmassa osassa — siellä saat päivät pääksytysten ovesi edessä päivää paistattaa. Ja minä myyskelen puolestasi öljyä ja viiniä, isä. Ja jos Venus (tai ellei se sinua miellytä, sillä et mielelläsi kuule sitä nimeä lausuttavan, Lydonille on yhdentekevää) — niin joku muu tahtoo, ehkä saat pienen tytönkin, joka silittää harmaat hiuksesi ja lepertelee polvellasi ja kutsuu sinua 'Lydonin isäksi!' Ah! Me olemme onnellisia — voitonrahoilla hankin kaiken tämän. Iloitse, riemuitse, isäukko! Ja nyt minun täytyy mennä — ilta joutuu — lamistani odottaa minua. Tule ja siunaa minut!»
Puhuessaan Lydon oli siirtynyt isänsä pimeästä huoneesta ja vilkkaasti vaikka kuiskaten haastellen he olivat saapuneet samalle paikalle, jossa portinvartija oli aluksi istunut.
»Oi, minä siunaan sinut, siunaan sinut, kunnon poikani», Medon sanoi liikutettuna. »Ja ymmärtäköön se suuri Henki, joka tutkii kaikki sydämet, sinun mielesi jalouden ja antakoon anteeksi rikoksesi!»