Tuo synkkä kalmanääni, — joka mainiosti sopi puhujalle ja joka pikemmin tuntui jonkun Styksin rannoilta palanneen varjon kuin tavallisen kuolevaisen ääneltä — olisi saanut Ionen suin päin syöksymään takaisin myrskyn syliin, ellei Glaukus väkisin olisi vienyt häntä mukanaan luolaan.
»Me olemme myrskyn kynsiin joutuneita matkailijoita läheisestä kaupungista», hän sanoi, »ja seurasimme tuon tulen loimua tänne; me pyydämme suojaa ja hoivaa sinun lietesi ääreltä.»
Hänen puhuessaan nousi kettu makuultaan, laahusti vieraitten luo, nuuski heitä edestä ja takaa, väläytellen valkeita hampaitaan ja uhkaavasti muristen.
»Pois, orja!» velho huusi; ja hänen äänensä sointu sai koiran käpertymään kokoon, se painoi päänsä käpäliin ja terävin, pahavälkkeisin silmin se tarkkasi rauhansa häiritsijöiden pienimpiäkin liikkeitä.
»Tulkaa tulen ääreen, jos teitä haluttaa!» noita virkkoi puhuen Glaukukselle ja hänen seuralaiselleen. »En toivota ketään elävää olentoa tervetulleeksi — paitsi huuhkajaa, kettua, ojakonnaa ja käärmettä — en siis teitäkään tervehdi; mutta tulen loimoon voitte tervehtimättäkin tulla; mitä me kohteliaisuuksista?»
Kieli, jota velho heitä puhutellessaan käytti, oli kummallista barbarista latinaa, jonka höysteenä oli monta vieläkin karkeampaa ja vanhempaa murresanaa. Hän ei noussut tuoliltaan, vaan tuijotti heihin kivijäykin elein Glaukuksen auttaessa Ionea vapautumaan vaipastaan ja tehdessä hänelle istuintilaa halkokasalle, joka olikin ainoa siihen sopiva laite, ja puhaltaessa keuhkojensa voimalla sammuvan hiiloksen kirkkaaseen liekkiin. Orjatarkin uskalsi ylempiensä esimerkin rohkaisemana riisua yltään pitkän pallansa ja painui arkana lieden äärimäiseen kolkkaan.
»Pelkään häiritsevämme sinua», Ione virkkoi hopeankirkkaalla äänellään ikäänkuin lepytellen.
Velho ei vastannut — hän näytti olennolta, joka on hetkeksi herännyt kuolleista ja joka sitten on ikuiseen uneen vaipunut.
»Sanokaa», hän äkkiä virkkoi pitkän vaijennan jälkeen, »oletteko veli ja sisar.»
»Emme», Ione vastasi punastuen.