Tienoo oli tiheän metsän peitossa, ja paksuimman puun alle Glaukus vei Ionen. Hän kietoi hänen ympärilleen oman vaippansa suojellakseen häntä rankkasateelta, mutta vettä tuli niin vuolaasti, että se tunkihe kaikkien esteitten läpi, ja Glaukuksen juuri kuiskatessa Ionelle lohdunsanoja iski salama lähellä olevaan puuhun, ja hirveällä ryskeellä se pirstautui. Nyt he huomasivat, mikä vaara saattoi heitä uhata suojapaikassa, ja tuskaisena Glaukuksen katse tähysteli uutta turvapaikkaa. »Olemme nyt», hän sanoi, »puolitiessä Vesuviukselle, täällä on varmaankin kallionkupeella joku luola; kunpa vain löytäisimme jonkun sellaisen, josta karanneet nymfit ovat suojaa itselleen hakeneet.» Näin sanoen hän siirtyi puun alta ja tähystellessään pitkin kallionrinnettä hän huomasi melkoisen lähellä vipajavan, punervan valontuikun. »Tuo valo on», hän sanoi, »jonkun paimenen tai viinitarhurin nuotiotulta. Sieltä voimme saada kunnollisen katon yllemme. Tahdotko jäädä tänne, kunnes minä — tai ei, — sinulle voisi koitua joku vaara.»
»Tulen mieluummin mukanasi», Ione sanoi. »Parempi on olla aukealla kuin näiden petollisten oksien suojassa.»
Puoleksi taluttaen, puoleksi kantaen Glaukus vei Ionea tulta kohden, joka nyt paloi punaisena ja vakavana. Vapiseva orjatar seurasi heidän kantapäillään. Mutta aukea loppui pian; villit viiniköynnökset sulkivat heiltä tien, ja usein he kadottivat näkyvistään heitä johtavan valopilkun. Yhä vuolaampana valui sade; salamat välähtelivät yhä kamottavampina. Eteenpäin he kuitenkin taivalsivat toivoen lopultakin, valon kadottuakin saapuvansa johonkin majaan tai suojaavaan luolaan. Yhä sankemmaksi kävi tiheikkö, valo oli jo aivan hävinnyt heitä johtamasta. Mutta kapea polku, jota he vaivoin ja tuskin saattoivat seurata pitkäisen leimausten valossa, vei heitä yhä ylemmä vuorelle. Sade lakkasi äkkiä. Heidän eteensä levisi nyt rosopintainen hohkainen laava-aukea, joka salaman valaistuksessa teki pelottavan kaamean vaikutuksen. Joskus salama valaisi raudanharmaata kallionkylkeä, jolla kasvoi ikivanhaa sammalta ja kääpiöpuita, ikäänkuin etsiäkseen vertaistaan vastustajaa. Seuraavana hetkenä näyttämön kattoi taas synkkä pimeys, myrsky sähähtelevine salamoineen liikkui nyt meren päällä, sen kuohahtelevat laineet saivat omituisen punervan hohteen. Ja niin voimakas saattoi salama toisinaan olla, että selvästi saattoi erottaa etäiset, jyrkät merenrannat, Misenumin äkkikalliot, ihanan Sorrenton ja niiden väliset kukkulat.
Rakastavat kulkivat huolestuneina ja epäröiden, mutta yhtäkkiä he pimeässä, joka kahden sähähtelevän salaman lomassa aina heidät kääri vaippaansa, huomasivat edessään, aivan lähellä tuon saman salaperäisen valon. Seuraava salama, joka sai maan ja taivaan punaiselta hohtamaan, valaisi heille koko tienoon. Mitään taloa ei näkynyt, mutta luolassa, josta valonvälke lähti, he olivat näkevinään ihmishaamun. Jälleen tuli pimeää; tuli, jota nyt ei enää taivaanväläyskään himmentänyt, loisti yhä. He päättivät kavuta sen luo. Heidän täytyi tiensä valita suurten kallion kokkareitten lomitse, joiden yli siellä täällä kaartui sankka tiheikkö; mutta he saapuivat yhä lähemmä valoa, ja vihdoin he olivat erään luolan suuaukon edessä; luola näytti syntyneen siten, että kalliopaasia oli kasaantunut toinen toisensa niskalle. Pilkistäessään tästä aukosta sisään he peräytyivät nopeasti taaksepäin taikauskoisen pelon ja kammon valtaamina.
Luolan pohjassa paloi nuotio ja sen päälle oli ripustettu pieni kattila. Ohueen rautapaaluun oli kiinnitetty karkeatekoinen lamppu. Tulenvalaisemilla seinillä riippui kuivumassa kimppu kimpun vieressä erilaisia ruohoja ja yrttejä. Tulenloimossa makaava kettu tuijotti tulijoihin välkkyvillä ja äkeillä silmillään, sen niskakarvat olivat pörhöllä ja sen irvistelevien hampaitten raosta kuului pahaenteistä murinaa. Luolan keskeltä kohosi multapatsas, jolla oli kolme merkillisen ja oikullisen näköistä päätä: ne olivat kuvaavinaan koiraa, hevosta ja karhua. Matala kolmijalka seisoi tämän kansanomaisen Hekaten[43] oudonnäköisen edustajan edessä.
Mutta nämä esineet eivät lähinnä synnyttäneet sitä vertahyydyttävää tunnetta, mikä oli luolaan katsahtavat vallannut, vaan luolan asukkaan ulkomuoto. Tulen ääressä, sen liekkien valaisemana, istui vanhahko nainen. Tuskin missään maassa näkee niin vanhoja ämmiä kuin Italiassa — ei missään muussa maassa kauneus muutu iän karttuessa niin ällöttäväksi, hirvittäväksi rumuudeksi. Mutta se akka, joka nyt oli heidän katseltavanaan, ei sentään edustanut inhimillisen rumuuden tyyppiä. Päinvastoin, hänen piirteissään oli vielä nytkin jälkiä joistakin säännöllisistä, vaikkakin petolinnunomaisista muodoista. Hänen jäykissä, heihin tuijottavissa, silmissään oli liikkumaton, mutta tehoisa ilme — he näkivät noissa piirteissä kalman leiman! Sama lasimainen, välähtämätön katse, sinervät, kiinteät huulet, painuneet, kelmeät posket, takkuiset, pitkät, harmaat hiukset, tuhkanvärinen, vihervään vivahtava iho — siinä muodot, jotka hauta on valmis vastaanottamaan!
»Sehän on kuin ruumis!» Glaukus virkkoi.
»Ei — se liikkuu — se on henki tai larva»[44] Ione sopersi nojautuen atenalaisen rinnoille.
»Oh, pois — pois!» orjatar voihki. »Sehän on Vesuviuksen noita.»
»Keitä olette?» outo ja aavemainen ääni kysyi. »Ja mitä tahdotte?»