»Sanon teille, miksi nauroin saatuani selville, että olette rakastuneita», vanhus sanoi. »Se tapahtui siksi, että vanhan ja ruman on aina mieluista tavata sellaisia nuoria sydämiä kuin teidän — ja tietää ajan koittavan, jolloin te väsytte toinen toiseenne — väsytte — väsytte — ha — ha — ha!»
Nyt oli Ionen vuoro manata tuo pahaenteinen ennustus.
»Jumalat varjelkoot!» hän sanoi. »Sinä vaimo parka tunnet vähän rakkautta, muuten tietäisit, että se on muuttumaton.»
»Enkö ole ollut nuori minäkin, mitä?» velho vastasi nopeasti, »ja enkö nyt ole vanha ja ruma ja kuoleva? Millainen muoto, sellainen sydän.» Näin sanoen hän jälleen vaipui syvään äänettömyyteen ikäänkuin kaikki elämä hänessä olisi tauonnut.
»Oletko jo kauankin oleskellut täällä?» Glaukus kysyi vihdoin, sillä äänettömyys alkoi tuntua sietämättömältä.
»Ah, kauanko? — kyllä.»
»Mutta tämähän on surullinen paikka.»
»Haa! Niin sinä kyllä voit väittää — helvetti on jalkojemme alla», akka vastasi osottaen luisevilla sormillaan maata. »Ja minä ilmaisen sulle salaisuuden, allamme raivoavat voimat valmistavat häviötä teille ylhäällä asuville — teille nuorille — suruttomille ja kauniille.»
»Sinun suustasi putoo vain pahoja sanoja, jotka eivät ole lainkaan vieraanvaraisia», Glaukus sanoi, »ja tästä lähin haen mieluummin myrskysäätä kuin sinun ystävyyttäsi.»
»Siinä teet oikein. Minua hakee vain onneton.»