»Miksi onneton?» atenalainen kysyi.
»Minä olen vuoren velho», akka vastasi ilkamoiden hymyillen. »Minun tehtäväni on antaa toivoa toivottomille, onnettomalle rakkaudelle minä valmistan lemmenjuomia; saidoille minä lupaan aarteita, pahansuoville minä mietin kostonajatuksia, onnellisille ja hyville minulla on vain — kirouksia! Älkää häiritkö minua enää!»
Tämän sanottuaan tuo luolan kammottava omistajatar oli niin itsepintaisen vaitelias, että Glaukus turhaan koetti saada uutta keskustelua viriämään. Ei värekään hänen kivenkovilla kasvoillaan näyttänyt, että hän edes kuunteli häntä. Onneksi alkoi ukonilma tauota; se lakkaa yhtä nopeasti kuin se äkkiä ankarana syntyy. Sadekin vaimeni vaimenemistaan, ja vihdoin kun pilvetkin alkoivat hajaantua, pilkisti purppurareunaisesta aukosta esiin lempeä kuukin, ja se valaisi kirkkaasti ja kauttaaltaan tuon kummitusluolan. Koskaan sen säteet eivät liene kohdanneet maalarin siveltimelle sopivampaa ryhmää — siinä oli nuori Ione, kukkeimmillaan oleva kaunotar istumassa tulen ääressä; hänen rakastajansa, joka jo näytti unohtaneen velhon läsnäolon, hänen jalkainsa juuressa, häntä katselemassa ja sulosanoja hänelle kuiskailemassa; vähän matkan päässä kalpea pelästynyt orjatar ja hirveännäköinen velho kuolettavin silmäyksin heihin tuijottamassa. Mutta nuoret rakastavaiset näyttivät iloisilta ja huolettomilta (niin suuri on lemmen voima rakastuneissa), he olivat kuin toisessa mailmassa, jossa synkästä ja karusta ympäristöstä ei tiedetä mitään. Kettu tähysteli heitä yhä loukostaan terävin ja kiiluvin silmin. Ja kun Glaukus jälleen kääntyi puhutellakseen velhoa, huomasi hän ensi kertaa miltei allaan suuren käärmeen välkkyvät silmät ja koholla olevan pään; ja oliko nyt niin, että Ionen ylle kiedotun vaipan räikeät värit ärsyttivät käärmettä tai vaikuttiko joku muu seikka, mutta sen pää alkoi heilua ja se kohottihe uhkaavasti kuin valmistuakseen syöksymään napolittaren kimppuun. Glaukus tempasi nopeasti hiiloksesta puolipalaneen karahkan; siitä ärtyi käärme vielä enemmän, se syöksähti piilopaikastaan, sähähtäen te ponnahti pystyyn korkealle ilmaan, niin että sen pää oli miltei yhtä korkealla kuin Glaukuksenkin.
»Noita-akka!» Glaukus huudahti, »käske elukkasi poistua tai muuten tapan sen.»
»Siltä on otettu myrkky pois», sanoi velho, jonka toisen huuto oli saanut nousemaan. Mutta ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaakaan, teki käärme hyökkäyksen Glaukusta kohden. Nopeasti ja varoen notkea kreikkalainen väistyi ja sivalsi ohimennen kalikallaan niin voimakkaan ja tarkkaan osuneen iskun käärmeen päähän, että se sätkähti maahan ja kiemurteli nuotion ääreen.
Raivostunut taikuri syöksähti nyt esiin ja loi Glaukukseen katseen, jommoista tuskin on hurjimmallakaan furialla,[45] niin äärimäisen pahansuopa ja vihantäyteinen oli sen ilme — mutta huolimatta inhottavista ja rumien intohimojen vääristämistä piirteistä oli noissa kasvoissa sittenkin jälkiä entisestä kauneudesta, ainakaan ei niissä ollut sitä leveän karkeata, minkä pohjoinen mielikuvitus on omaksunut kauhean esikuvalle.
»Sinä olet», hän virkkoi lujalla ja hillityllä äänellä, jonka intohimottomuus ja tyyneys eivät lainkaan soveltuneet hänen piirteittensä ilmehikkääseen vaihteluun, »sinä olet saanut suojaa kattoni alta, olet lämmitellyt lieteni ääressä; sinä olet hyvän pahalla kostanut; olet lyönyt ja haavottanut eläintä, joka rakasti minua ja joka oli minun, eläintä, joka oli jumalille pyhitetty ja ihmisen arvoinen[46] — kuule nyt tuomiosi! Kautta kuun, kaikkien taikurien suojelijan, kautta Orkuksen, jossa kosto asustaa — minä kiroon sinut! ja sinä olet kirottu! Lakastukoon lempesi — halveksittakoon nimeäsi — helvetinvoimat merkitkööt sinut — kuivukoon ja kuihtukoon sydämesi — muistukoot viimeisellä hetkelläsi mieleesi Vesuviuksen tietäjän ennustukset! Ja sinä», hän jatkoi kääntyen äkisti Ioneen päin ja oikea käsi koholla — mutta silloin Glaukus hurjana puuttui puheeseen:
»Lakkaa, hurjimus! Minut olet kironnut, ja minä tyydyn jumalten tuomioon. — Minä halveksin ja uhmaan sinua! Mutta älä päästä sanaakaan tästä neidosta taikka minä muutan sinun kirosanasi kuolinhuudoiksesi. Varo!»
»Minulla ei ole enää mitään lisättävää», velho virkkoi nauraa hohottaen, »sillä sinun kiroukseesi joutuu myöskin rakastajattaresi mukaan. Ja sitäkin paremmin, kun hänen huuliltaan kuulin nimesi ja tiedän nyt, millä nimellä sinut manaan Manalan hengille. Glaukus — ole kirottu!» Tämän sanottuaan noita-akka kääntyi atenalaisesta ja kyykistihe haavottuneen mielikkinsä viereen, otti sen ylös nuotion tuhkasta eikä sen koommin enää vilkaissutkaan vieraisiinsa.
»Oi, Glaukus», Ione virkkoi kauhistuneena, »mitä olemme tehneet! Pois pian tästä paikasta, myrsky on tauonnut. Hyvä vanhus, anna hänelle anteeksi — pyörrä pois kirouksesi — hän vain puolustautui — ota tämä sovitusuhri ja peruuta sanasi!» Ja Ione pani rahakukkaronsa vanhuksen syliin.